I HAVE MOVED

Olen muuttanut.

Syksy tuli, ja koska tämä blogi on aihealueiltaan liian leimautunut, muutin avautumispaikakseni Salaamattomat kansiot.

Tervetuloa sinne, tämä blogi pääsee blogien hautausmaalle. ;)

V FOR VENDETTA, F FOR FRIENDS

Ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Jokainen kaipaa kumppania, jonka kanssa jakaa arkea, rakastaa, riidellä ja nauttia elämästään. Kumppanin lisäksi on kuitenkin hyvä olla ystäviäkin. Mistä ystävän tunnistaa? Sellaisen tunnistaa siitä, että he pysyvät elämässä mukana vaikka olisi kuinka vaikeaa. Ystävyys on vastavuoroista. Kumpikin saa jakaa toiselle elämänsä asioita muistaen kuitenkin, ettei toinen ole pelkkä roskasanko jonka niskaan voi kaataa pahan olonsa ja jättää kuuntelematta toisen asioita. Minulla on paljon ystäviä, mutta minut on myös hylätty tai olen itse hylännyt jonkun. Ystävyyssuhteet elävät aina elämän mukana. Joistakin ei kuule pitkiin aikoihin mitään, mutta kun taas tavataan, välimatka tai pidempi yhteydenottoväli ei tunnu miltään ja juttu jatkuu aina siitä mihin se on jäänytkin. Haluankin omistaa tämän postauksen ystävilleni. Kukaan ei sitten loukkaannu, jos joku jää mainitsematta, eikös?

Ensimmäiset pitkäaikaiset ystäväni sain lukiossa ja lukion aikana erään pienemmän seurakunnan porukassa. Sieltä elämääni valikoituivat ainakin H ja R. H asuu toisella paikkakunnalla nykyään, mutta yritämme ainakin soitella toisillemme ja pitää toisemme ajan tasalla siitä, missä mennään. R taas on vanha lukiokaverini, ja minun ansiostani hän päätyi erään oppilaitoksen kristilliseen yhdistykseen, tapasi siellä nykyisen aviomiehensä ja on nyt kahden suloisen lapsen äiti. Meitä kuitenkin yhdistää rakkaus raskaaseen musiikkiin ja tietynlainen boheemius ja taiteilijuus. Lisäksi R oli juuri se ihminen, jonka kanssa kävin katsomassa Kuninkaan paluun maailmanensi-illassa, ja jonka kanssa "opiskelimme ruotsia" kesällä 2013 syksyn kirjoituksia varten. Arvannette, ettemme ikinä tulleet opiskelleeksi, vaan aika meni kaikkeen ihan muuhun. Lisäksi meitä yhdistää sellainen pikku juttu kuin Back Street Boys -fanius ala-asteella. H on myös ystäväni seurakunta-ajoilta, ja meillä on aina ollut yhteisiä juttuja johtuen ehkä siitä, että kumpikin olemme aika huumorintajuisia persoonia emmekä jaksa ottaa elämää liian vakavasti. Muistan erityisesti kevään 2009, jolloin olin juuri eronnut ja muuttanut omaan pikku asuntooni. Puimme yhdessä omituisia mieskiemuroita ja mietimme, miksi miehet ovat niin vaikeita otuksia. Onneksi H:llekin kävi hyvin, hän tapasi aviomiehensä ja nyt heillä on maailman rasavillein pieni poika. 

Suureen osaan nykyisistä ystävistäni olen kuitenkin tutustunut Internetissä V:a lukuun ottamatta. V:hen tutustuin opiskellessani vielä sairaanhoitajaksi, enkä usko että pääsemme koskaan eroon toisistamme. Hänen kanssaan olen kontannut kotiin useammastakin baarista, ja V:n ansiota on myös ilmaus "Herrrrnjumalaö mikä humala med Annis in dz houseeeeeeeeee!" Need I say more? Ei meidän ystävyytemme kuitenkaan ole pelkkää rymyämistä. Juttelemme pitkiä aikoja elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, ja osaamme pitää hauskaa selvinpäinkin. Se on hyvä taito se! Jostain kumman syystä myös minun ja V:n yhteinen ystäväpiiri on kohtuullisen laaja, kun jompi kumpi on tutustuttanut toisen ystäviinsä. Esimerkiksi V ja K ovat hyviä ystäviä. Tutustuin K:hon kesätöissä viime vuonna.

Onhan minulla myös ystäviä, jotka bloggaavat. Ensimmäinen heistä on Mystral, johon tutustuin siksi, että meitä yhdistää eräs henkilö menneisyydestämme. Aloimme jutella enemmän, ja lopulta päädyimme vuonna 2011 viettämään yhteissynttäreitä. Joimme Mystiksen asunnolla kaksi pulloa skumppaa puolen tunnin sisällä, otimme bussipysäkillä raa'at kossunaukut kun joku tarjosi ja lähestulkoon konttasimme jo baariin, missä oli tarkoitus vasta aloitella iltaa. Sen jälkeen me olemmekin usein pohtineet, miksi AINA päädymme tanssimaan puolialastomina baarin pöydillä ripaskaa pilkkuun saakka ja pussailemaan toisiamme, vaikka tarkoitus olisi mennä vain yksille? Olemme toki tavanneet usein muutenkin. Muistan useammatkin pyjamabileet, ja niissä olemme nautiskelleet prosenttiliemiä hillitymmin. Eräänkin kerran jaoimme viinipullollisen ja hihittelimme peiton alla ehkä aamukolmeen saakka. Juttumme ovat aika luokattomia, kyllä. Mystiksen kanssa jaamme heti ensimmäisenä toisillemme kaikki ihmissuhderintamauutiset, ja onpa tämä goottineito saanut myös todistaa paremman puoliskoni paidatonta tanssia YMCA:n tahdissa omilla syntymäpäivillään. Sieltä lähti käsite "The BOOLI", joka on aivan kauheaa lapinnoitien tekemää myrkkylientä. Se poistaa kaikki estot ja deletoi myös aivojen kovalevyn hyvin tehokkaasti. Olemme myös istuneet keväällä PRKL Clubilla Mystiksen ja erään hänen kaimansa kanssa pohdiskellen, paljonko 15 euron viinipullo maksaa, jos kolme naista jakaa sen. Emme päätyneet laskutoimituksessamme oikeaan lopputulokseen, joten kaivoimme laskimen esille ja laskimme monimutkaisista monimutkaisimman laskutoimituksen sillä lailla. No, viisi euroahan se teki per pää! Lisäksi villeinä sinkkuaikoinani lähettelimme Mystiksen kanssa toisillemme biletysillan jälkeisinä aamuina "Basic, heräsin sieltä ja sieltä" -tyylisiä viestejä. Sen naisen kanssa aika ei käy koskaan liian pitkäksi!

Onhan minulla myös työ-, vapaa-ajan- ja blogikaverini Marjut ja Maria. Marjutiin tutustuin vuoden 2009 lopussa, kun päädyin entisen avomieheni mukana eräisiin mökkibailuihin hyvin pahoinvoivana ja selvinpäin. Siitä lähtien olemme olleet Marjutin kanssa enemmän tai vähemmän tekemisissä, ja tätä nykyä näemme joka päivä ainakin arkisin, koska työskentelemme samassa työpaikassa jakaen työhuoneenkin. Olemme pitäneet yhdessä Disney-iltoja, kävimme keväällä selvinpäin PRKL Clubin kanta-asiakasbileissä (ruoan vuoksi) ja juottipa Marjut meille tequilanaukutkin kun odottelimme junaa mieheni ja hänen kanssaan Tuskan aikoihin. Hän on myös kutsunut minut usein mökilleen kun siellä on tapahtunut jotain isompia kokoontumisia. Mariaan olen tutustunut vasta tämän kevään ja kesän aikana, mutta pidän hänestä jo nyt suuresti. <3 Hän on realistinen, aikuismainen (vaikka onkin 5 vuotta minua nuorempi), hyvä kirjoittaja ja samoilla linjoilla kanssani monista asioista. Olimme viettämässä iltaakin yhdessä tuossa kuukausi takaperin, kun katsoimme Disneyn elokuvia Marjutin luona. Ahhhh, Leijonakuningas! 

Tekstini leviäisi käsistä, jos vielä jatkaisin ystävieni luettelemista. Tietäkää, että vaikka teitä ei mainittukaan, olette ihania ja rakkaita jokainen! S:n kanssa tulee höpistyä chatissa ummet ja lammet, T:tä tapaa liian harvoin mutta kun tapaamme, läppä lähtee saman tien käsistä... ja ja ja. Olen onnellinen siitä, että minulla on ystäviä parisuhteen lisäksi. He ovat kultaakin kalliimpia, enkä luopuisi yhdestäkään ikinä. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne.

CANCER IS LIKE A TICKING TIMEBOMB

Aina pitää olla optimisti. Syöpähän on hyvin hoidettavissa nykyään, joten paranemisennusteet ovat loistavia! Eikö joskus ole ihan terveellistä olla realistikin, ainakin kun on kyse sellaisesta sairaudesta kuin syöpä? Syövästä paranee nykyään yhä useampi ihminen, mutta aina siihen joku kuoleekin. Syöpä ei ole sairaus, jonka voi ohittaa olan kohautuksella ja napsia paria lääkettä, joiden jälkeen homma on hoidettu ja potilas virallisesti terve. Parantumisdiagnoosinkin jälkeen potilas joutuu jännittämään vuosikontrolleja, ja vasta viiden vuoden kuluttua terveen paperien saamisesta syöpäpotilas voi ihan oikeasti sanoa olevansa terve. Ei sekään tarkoita, etteikö syöpä voisi pamahtaa silti päälle.

Äidin hoidot ja tutkimukset ovat edenneet siihen pisteeseen, että lääkärit ovat tehneet päätöksensä hoitolinjoista. Leikkaushoitoon ei edetä, koska kasvaimia on niin kainalossa, soliskuopassa kuin rintaLIHAKSESSAkin. CEF-hoitoon nuo pirulaiset eivät olleet reagoineet, mutta doketakselista oli hyvä vaste. Doketakselihoito oli vain turhan rankka äidilleni, ja sen aikana hän sai parikin infektiota, joten nyt on vaihtoehtona paklitakseli (takseli kuin takseli) sekä sen jälkeen sädehoidot, tai jos äidin syöpä on hormonihoitoon reagoivaa sorttia, aromataasinestäjä (letrotsoli eli kauppanimeltään Femar) ja sädehoidot. Toivon kovasti, että tulokset kertoisivat syöpäläisen olevan hormoneille reagoivaa sorttia, jotta sytostaatit voisi skipata jatkossa kokonaan. Leikkaushan ei tule kyseeseen lähinnä siksi, että jos siihen lähdettäisiin, vaarana olisi vasemman käden tulo toimintakyvyttömäksi lymfakierron totaalisen tukkeutumisen ja mahdollisesti jopa jonkun käden hermon katkeamisen seurauksena. Se tuntuu pahalta iskulta ja siltä, että rouva Rintasyöpä cum metastasis (ja ilman primäärituumoria) veisi koko perhettä kuin litran mittaa.

Mutta miten omainen jaksaa olla optimisti? Pakko sanoa, ettei sitä aina jaksakaan. Äidin syövän metastasointiaste ja kasvainten paikat sekä äidin ikä huomioiden on ihme, jos syöpä saadaan kokonaan remissioon. Totta kai toivon edelleen parasta. On hienoa, että HUS:n syöpätautien poliklinikan lääkärit haluavat vielä tähdätä aktiivisiin hoitolinjoihin, mutta missä vaiheessa on edessä tilanne, jossa luovuttaminen on ainoa vaihtoehto? Onneksi kuvaukset paljastavat ettei tautia löydy luustosta tai sisäelimistä, mutta pelkään aina kuollakseni ennen lääkärin vastaanottoja senkin pommin iskeytymistä niskaan. Omainen ei aina jaksa olla optimisti. Äiti luottaa minuun ja uskoo, että muistan kaiken mitä lääkärin vastaanotolla on sanottu ja puhuttu. Niin muistankin, mutta eivät ne tilanteet tyttärellekään helppoja ole. Jos potilasta pelottaa mennä tuomiolle, ei se omaisellekaan helppoa ole etenkin, kun omaiselle ei ole vaihtoehtona romahtaminen ja itkuun pillahtaminen potilaan edessä. 

Pakko sanoa, ettei syövän kanssa voi olla kuin korkeintaan varovaisen toiveikas ainakin kun kyseessä on metastasoinut syöpä. Realistiksi tässä oppii väkisinkin. Tiedämme, että tällä hetkellä ennuste ei näytä katastrofaaliselta, mutta vaikkapa parin kuukauden kuluttua tilanne voi olla toinen. Äidin sisuksissa elää tikittävä aikapommi, joka saadaan ehkä purettua, mutta minä uskoisin että tällä hetkellä todennäköisintä on sen räjähdyshetken lykkääminen. Olisi hienoa vain uskoa ja luottaa paranemiseen, mutta joskus se luopumisen hetki kuitenkin tulee, eikä se tule olemaan helppoa. Olen alkanut valmistautua mielessäni äidin menettämiseen. Se ei välttämättä ole tämän tai ensi vuodenkaan asia, mutta tällaisen sairauden kanssa joutuu kyllä katsomaan kuolemaa silmästä silmään hetken aikaa. 

Yritän olla positiivinen ja selvitä hurtin huumorin avulla, mutta nyt tuntuu etten jaksaisi. Pelkään vain kuollakseni, että joku hetki äidin kanssa on ihan oikeasti viimeinen. Pelkään tilannetta, jossa lääkärit levittävät kätensä ja sanovat ettei mitään voi tehdä, ja pelkään että äiti tulee kamalan kipeäksi ja siitä huolimatta lääkärit pihtailevat kipulääkkeissä. Pelkään hetkeä, jona äidin yleiskunto romahtaa niin, että hän on sairaalan sängyssä vaipoissa ja elämä haipuu hänestä pois hitaasti. Pelkään romahdusta, joka koittaa kun sairaalasta soitetaan ja kerrotaan, että äiti on kuollut. 

Näin optimisti minä olen. 

Paska ihminen.

Ehkä huomenna on taas parempi fiilis ja omaisellakin on jo enemmän taistelutahtoa? Ehkä omainenkin tarvitsee päivät, jolloin saa olla heikko ja pelätä pahinta? Huomenna voi olla jo päivä, kun jaksan taas toivoa parasta.