sunnuntai 18. elokuuta 2013

ELÄMÄNI SUOLA JA SOKERI, MUSIIKKI

Jotkut ihmiset eivät ymmärrä musiikin päälle eivätkä juurikaan edes kuuntele sellaista. Minulle musiikki on ollut aina tärkeää. Suhteeni musiikkiin alkoi jo ihan lapsena, jolloin soittolistalle kuului lastenlaulujen lisäksi myös Hanna Ekolaa (ah, muistan aina kun keksimme serkkuni kanssa koreografiat muun muassa "Vieläkö on villihevosia" -biisiin) ja jotain muutakin. Sittemmin kasvaessani musiikkivalikoimiini kuului lähinnä hengellistä musiikkia. Teini-iässä DC Talk oli kova sana, ja erityisesti "Jesus Freak" -levy ja nimikkokappale olivat kovia juttuja. Lukiosta päästyäni ja alettuani seurustella entisen aviomieheni kanssa tutustuin myös raskaampaan musiikkiin, hengelliseen totta kai. Tourniquet oli (ja on edelleen) kova sana. Kyseiseltä bändiltä on ilmestynyt useita todella kovia ja monimutkaisia biisejä, ja olipa rumpali Ted Kirkpatrick ehdolla jopa Slayerin rumpaliksi joskus. Kertonee siis jotain tasosta.

Musiikista tuli minulle erityisen tärkeää raskausaikana ja Peikkiksen menetyksen jälkeen. Kanavoin fiiliksiäni hyvin vahvasti musiikkiin silloin, ja erityisen tärkeiksi nousivat V for Violencen "Scream" ja Dark Tranquillityn "At the Point of Ignition" -biisit. Ensimmäinen oli tärkeä minulle siksi, että kyseisen bändin keikalla pienokaiseni potkaisi minua ensimmäisen kerran suoraan käteen kesken kyseisen biisin, toinen siksi, että kyseisen biisin sanat kuvastivat syvää epätoivoani "Sykettä ei valitettavasti löydy" -lausahduksen jälkeen. V:n äijille täytyy nostaa hattua aivan mahtavasta suhtautumisesta fanin koviin kokemuksiin. Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun saan kyyneleet silmiini keikalla liikutuksesta, jos settiin sisältyy Scream. Uskaltaisin jopa kuvitella, että heillekin kyseiseen biisiin sisältyy nykyään yksi jos toinenkin merkitys, mutta niinhän se kai meneekin: musiikki saa merkityksen kun se on tullut kuulluksi. Jokainen tulkitsee kappaleet omalla tavallaan. Tämä fani ainakin sai voimaa ja jaksamista bändin musiikista. Kun oikein kovasti kiukutti ja vitutti, laitoin Boy Called Fuckerin soimaan ja raivosin sen tahdissa vihaa, katkeruuttani ja tuskaani. Odotan innolla uutta levyä, jonka teko on parhaillaan toivon mukaan päättymässä. Kyseinen bändi ei ole vielä maailmankuulu, mutta toivon kovasti jätkien breikkaavan jossain vaiheessa. Osasta bändin tyyppejä on tullut jopa minun ja mieheni kavereitakin, joita näkee aina silloin tällöin vapaa-ajalla, ja joiden kanssa voi suunnitella vaikkapa Iron Maidenin vinyylilevyjen kuunteluiltamia.

Olen myös harrastanut laulamista ja pianonsoittoa aikanaan, pyrin jopa musiikkilukioon mutten päässyt sinne koskaan. Laulan edelleenkin, ainakin kotona kun kukaan muu ei ole kuulemassa. Haluaisin laulaa bändissäkin, muttei minusta siihen olisi, koska olen äärimmäisen ujo ja ääneni tuntuu takertuvan kitalakeen saman tien, jos joku ulkopuolinen kuulee minun yritykseni. Mieheni kuullen kehtaan sentään lauleskella muun muassa Dion, Helloweenin ja Iron Maidenin kappaleita, koska pääsen korkealle ja kovaa. Mieheni tutustutti minut useisiin legendaarisiin bändeihin, joita en ollut aiemmin kuullut, koska hevihän oli nuoruudessani ja lapsuudessani saatanasta. Eräs evankelista otti jopa kirjoihinsa esimerkkejä Iron Maidenin "Number of the Beast" -levystä ja kärjisti koko bändin idean suoraan saatananpalvontaan. Onneksi opettelin jossain vaiheessa ajattelemaan omilla aivoillani ja tajuamaan, etteivät nuo bändit mitään perkuleenpalvausmusiikkia oikeasti ole. Sitä paitsi Bruce Dickinsonin ääni on jumalainen. Siis jumalainen. Ihan oikeasti, kuka muka pääsee niin korkeisiin oktaaveihin, paitsi tietysti edesmennyt Ronnie James Dio? Rauha hänen sielulleen. 

Manowarin Heart of Steel on minulle ja miehelleni tärkeä kappale, koska sen soidessa rakkaimpani polvistui eteeni ja kosi minua. "Tuletko vaimokseni?", hän kysyi. Voinette arvata, etten suinkaan vastannut kieltävästi kysymykseen, joka koskisi minun ja hänen loppuelämiä. Luulen, että kyseinen kipale kuullaan myös häissämme. Olen saanut musiikista voimaa myös äitini mahdolliseen kuolemaan ja sen käsittelemiseen. Jotkut saavat siis voimaa musiikista, toiset lukemisesta, minä molemmista. Kirjapostaus on siis tulossa myöhemmin.

maanantai 12. elokuuta 2013

WHERE'S DR. HOUSE WHEN OBVIOUSLY NEEDED?

Syöpälandiasta päivää. 

Syöpätautien klinikalle astelu hermostuttaa paitsi potilasta, myös omaisia. Kuskasimme tänään rakkaan karvaisemman puoliskoni kanssa äitini syöpätautien klinikalle kuuntelemaan koko vartalon TT-kuvauksen tuloksia. Sydämeni hakkasi, kurkkua kuivasi ja päässä kohisi. Itse potilaskin raportoi samanlaisia tuntemuksia, joten kun lääkäri kutsui äidin vastaanotolle, marssimme sisään lievästi sanoen jännittyneen näköisinä. En ehtinyt edes rekisteröidä äidin omalääkärin ilmeitä, mutta reippaasta tervehdyksestä päättelin äidin saavan hyviä uutisia: etäpesäkkeet olisivat pienentyneet, viimeinen CEF-hoito voitaisiin antaa ja äiti pääsisi leikkaukseen. Istahdimme alas, ja aloin aavistella ei-niin-hyviä uutisia lääkärin painaessaan katseen paperiröykkiöihinsä ja selvitellessään kurkkuaan.

Ei se tietenkään mennyt kuin elokuvissa. Äidillä hoidetaan rintasyöpää, vaikka primäärituumoria ei ole löydetty missään vaiheessa. Ensimmäinen merkki syövästä oli vuositarkastuksessa bongattu kainalon suurentunut imusolmuke, ja siitä tämä koko rumba lähti liikkeelle. Kainalosta napsaistun imusolmukkeen histologisen näytteen tulos väitti syövän olevan rintarauhasen adenokarsinooman etäpesäke, mutta missä on itse primäärituumori? No jaa-a, kertokaa se minullekin, koska minä en tiedä, eivätkä edes Suomen suurimman syöpäsairaalan lääkärit osaa sanoa, mistä tässä on kyse. Syövästä kuitenkin. Niin, tuskinpa ne antaisivatkaan ihan huvin vuoksi perusterveelle ihmiselle sytostaattihoitoja? 

Palataan nykyhetkeen. Lääkäri totesi kainalon alueen imusolmukkeiden reagoineen hoitoon jopa erinomaisesti: suurin osa etäpesäkkeistä oli kadonnut ja kutistunut reippaalla kädellä, mutta TT-tutkimus paljasti uusia maligneja muutoksia vasemman puolen pectoralislihaksen (=rintalihas) yläneljänneksessä sekä vasemmalla puolella soliskuopassa. Oh great. Äitiä hoitava lääkäri on erikoistuva lääkäri, joka oli käynyt ennen vastaanottoaikaa pyytämässä seniorilääkärin konsultaatiota. Kyllähän nyt vanhemmat, kokeneemmat ja viisaammat lääkärit tietävät mitä tehdä seuraavaksi, eikö? Eivät välttämättä aina. Seniorilääkärikin oli levitellyt käsiään eikä ollut osannut ottaa kantaa hoitolinjoihin, joten tämänkertaisen lääkärikäynnin tuloksena oli totaalinen epätietoisuus jatkosta. Vaihtoehdoiksi erikoistuva lääkäri kertoi joko CEF-hoidon jatkamisen loppuun saakka, sen jälkeen doketakselin ja suun kautta otettavan sytostaatin yhdistelmään tai CEF-hoidon jatkamisen loppuun ja sen jälkeen koittavan kirurgisen hoidon. 

Tällä viikolla lääkärit pitävät meetingiä äidin tilanteesta ihan ylilääkärin kanssa, ja ilmoitus hoitolinjasta tullee puhelimitse joko ylihuomenna tai torstaina. Hyvä uutinen on toki se, että äitiä hoidetaan, mutta hieman paskempi juttu on se, etteivät lääkäritkään oikein tiedä mitä tässä nyt hoidetaan. Mamma ca cum metastasis lienee diagnoosi joka lukee papereissa, mutta lääkäri totesi äidin tapauksen olevan helvetin harvinainen (no, ei nyt ihan noilla sanoilla kuitenkaan), eikä ennakkotapauksia juurikaan ole. Sehän on kiva tietää. Meidän perheemme tuntuu erikoistuneen tällaisiin käänteisiin lottovoittoihin: äidillä oli perussairautena sferosytoosi, joka on aika harvinainen verisairaus. Sama sairaus oli edesmenneellä siskollanikin, joka menehtyi Haemophilus Influenzaen aiheuttamaan sepsikseen vuonna 1983. Ei siinä vielä kaikki! Äidin iltatähti (eli minä) olikin duodenaaliatresiavauva, joka joutui heti synnyttyään leikkaukseen ja sai kaupan päälle refluksitaudin. Minun vauvallani oli sama duodenaaliatresia, ja sama rakas vauva menehtyi lapsivedenpoistojen aiheuttamaan infektioon raskausviikoilla 35+2. Jos äidin nyt piti sairastua syöpään, niin olisi sairastunut edes johonkin tavanomaiseen syöpään, mutta ei. Tietenkin tämänkin homman pitää olla harvinaista herkkua, käänteisen lottovoiton luokkaa. 

Jos äidistä tehdään ennakkotapaus ja lääketieteen saralla saadaan mullistavia tutkimustuloksia aikaan, Helsingin Yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkijat saavat kyllä maksaa perheellemme provikat tästäkin huvista. ;) 

Syöpäläisen tytär kiittää, kuittaa eikä tiedä pitäisikö tässä nyt itkeä vai nauraa. 
Onneksi musta huumori kuitenkin vielä kukkii, eikä kukaan meistä ole lannistumassa tai antamassa periksi, ei edes itse potilas. Se lienee tärkeintä.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

JOTAIN VANHAA, JOTAIN UUTTA

Syksy taitaa olla jo täällä, ja sitä myöten olen alkanut miettiä tämän blogin lopettamista ja uuden aloittamista ihan puhtaalta pöydältä. Mietiskelin aamukahvin lomassa, haluanko jatkaa tässä blogissa pohdiskelujani ja kirjoittelua, mutta totesin että lienee parempi aloittaa uusi blogi. Haluaisin jatkossa keskittyä kaikkiin mahdollisiin asioihin, en vain yhteen tiettyyn juttuun. Onhan elämässäni nytkin ainakin äidin syöpä, joka hallitsee elämäämme aika paljon tällä hetkellä. Minun tehtäväkseni on jäänyt pidellä lankoja käsissäni, muistuttaa lääkäriajoista, olla mukana vastaanotoilla kuulemassa uutisia ja kertoa lääketieteellisiä faktoja äidille, jos vastaanotolta lähtiessä jäi vielä jotain epäselviä asioita. En kuitenkaan tahdo jatkossa keskittyä vain äidin syöpään, lapsen menetykseen tai lapsettomuuteen blogissani. 

Olen blogannut nelisen vuotta aktiivisesti. Ensimmäinen blogini keskittyi syömishäiriöstä toipumiseen, sen sairastumisen syihin, avioeron jälkeiseen elämään ja sen sellaisiin asioihin. Toinen blogi oli raskausajan blogi, johon kirjoittelin fiiliksiäni ensi kertaa raskaana olemisesta syömishäiriön jälkeen, Peikkiksen kuoleman jälkeen pidin sille omistettua teemablogia ja sitten aloitin tämän blogin, blogin jossa purin lapsenkaipuutani ja sittemmin äidin syöpää ja sitä matkaa, jolle tempauduimme. 

Syksyn tullen elämässäni on muuttunut monikin asia. Blogini eivät ole koskaan repineet mitään suuria lukijamääriä, enkä toisaalta pyrikään sellaiseen. Niiden aihealueet ovat olleet aika arkaluontoisia, joten kommentin jättäminenkin on varmasti ollut kaikille lukijoille vaikeaa, sydämen jättäminen tuntuu pidemmän päälle tyhjänpäiväiseltä ja sanat ovat usein lopussa. Tiedän tunteen, näin käy usein minullekin kun joudun reagoimaan ei-niin-mukaviin asioihin. Siksipä mietinkin uuden blogin aloittamista puhtaalta pöydältä. En halua enää koota teemablogia minkään tietyn aihealueen ympärille. Totta kai blogissani käsiteltäisiin edellä mainittuja tematiikkojakin, mutta ne eivät olisi mitenkään pääosassa. Haluaisin kirjoitella urahaaveistani, itse kirjoittamisesta, elämästä, musiikista, keikoista joilla käymme, ihmisenä kasvamisesta, parisuhteessa kasvamisesta ja toinen toiselta oppimisesta, siitä miten minä olen muuttunut näiden neljän bloggausvuoden aikana (ja toki muutenkin). En odotakaan suurta suosiota näille horinoille, sillä täältä ei tule ikinä löytymään kuvia päivän asuista, hiustyylien pohdintaa tai sisustusvinkkejä. 

En ole koskaan ollut kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen. Tietysti pidän huolen siitä, että lähden hiukset puhtaina ja muutenkin raikkaalta tuoksuen liikkeelle, mutten jaksa panostaa ulkonäkööni arkisin juuri mitenkään. Musakeikoille ja juhlintaan tietysti meikkaan ja tällään, onhan se aina joskus kivaa. Sisustushaaveet kaatuvat mieheen, jonka kanssa väännämme edelleen kättä siitä, saako sen edellisen asunnon ikkunassa roikkunutta verhon virkaa toimittanutta Simpsons-pussilakanaa ripustaa tämän asunnon ikkunaan. Minun mielipiteeni: "Vain kuolleen ruumiini yli. Se EI tule roikkumaan MISSÄÄN ikkunassa täällä!" Miehen mielipide: "Ja mähän ripustan sen ikkunaan kun sä olet taas palannut töihin lomalta." Kirjoittele tässä nyt siis kauniista sisustuksesta. Miehet ovat ikuisesti pikkupoikia. Päivän asu? Puen yleensä sitä, mitä ensimmäisenä käteen osuu. Asujen värit ovat pääsääntöisesti mustaa, mustaa, mustaa. Eipä niistä kovin innostavia muotikuvia tänne saa, ja muutenkin tykkään pukeutua muodinvastaisesti. 

Uusi blogi siis tulee, ja toivon että mahdollisimman moni lukijoistani seuraisi minua sinne. Mistä te toivoisitte minun kirjoittavan? Inspiroiko syksy teitäkin johonkin aivan uusiin juttuihin?

PÄIVÄN ASU...

...jos etsit täältä sellaista, olet täysin väärässä blogissa. Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää!

Tuli sellainen olo, että tekee mieli kirjoittaa. Aivoni eivät ole samaa mieltä kanssani asiasta, sillä mielessäni ei ole mitään selkeää aihetta josta haluaisin kirjoittaa. Aiheita kyllä pyörii mielessäni, mutta ne ovat kovin henkilökohtaisia ja intiimejä asioita, sellaisia joista en välttämättä haluaisi kirjoitella julkiseen blogiin omalla naamallani. Olen miettinyt viime aikoina paljon parisuhteiden tasapainoa, rakastumista, fyysistä vetovoimaa ja tärkeimpänä SEKSIÄ ja SEKSUAALISUUTTA. Mainitsinko ne nyt varmasti selkein sanankääntein? Hyvä. Niin oli tarkoituskin. Haluaisin kirjoittaa näistä aiheista paljonkin, mutta kirjoitan tätä blogia edelleenkin omalla naamallani ja oikeastaan nimelläni. Ette siis saa lukea täältä jatkossakaan (sosiaali)pornoa seksifantasioistani, seksielämäni vilkkaudesta tai muistakaan jutuista.

Sen sijaan tästä aihealueesta saan loistavan aasinsillan urapohdintoihini. Olkoon se jatkona edelliselle postaukselle.


Haluaisin kyllä teologian maisterin tutkinnon ja samaan pakettiin hamassa tulevaisuudessa psykoterapeutin tutkinnon. Haluaisin ihan erityisesti paitsi sairaala- tai oppilaitospastoriksi, myös seksuaaliterapeutiksi. Moni voisi kuvitella homman olevan Itse Asiaan keskittyvää opastamista, mutta seksuaalisuus on paljon muutakin. Se on jokaisessa ihmisessä jo ihan syntymästä lähtien, ja jo pienet vauvat kiinnostuvat omasta jalkovälistään jossain vaiheessa. Se on muutakin kuin nautinnon saamista ja sen antamista, ekoja kertoja tai suoritusta, sillä seksuaalisuus on osa jokaisen persoonallisuutta ja näin ollen hyvin hauras ja haavoittuva alue ihmisessä. Miksikö haluaisin seksuaaliterapeutiksi? Minullakin on ollut omia ongelmia elämässäni kasapäin, joten miten kaltaiseni nainen voisi koskaan auttaa muita näinkin herkillä alueilla? 

Ei se terapeutiksi alkaminen vaadi tasaista ja helppoa elämää taustalle. Kovin rikkinäisenä ja psyykkisesti epätasapainoisena ei tietenkään kannata alkaa harkita minkäänlaista terapeutin uraa, mutta jos vain on sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa, voi hyvinkin olla avuksi muillekin ihmisille. Minulla on ollut monenlaisia suhtautumistapoja seksiin. Olen ollut hyvin epävarma itsestäni ja viehättävyydestäni, mutta iän myötä olen tullut itsevarmemmaksi ja tiedän mitä haluan elämältäni, parisuhteeltani ja seksielämältäni. Haluaisin auttaa ihmisiä, jotka ovat solmussa tai lukossa itsensä kanssa, ja se heijastuu usein seksuaalisuuteenkiin. Haluaisin auttaa naisia, jotka ovat kokeneet gynekologisen syövän ja sen leikkauksen tai naisia, joilla fyysinen sairaus on vaikuttanut siihen kaikista herkimpään alueeseen. Seksuaalisuus on muutenkin psykologian ja psykiatrian osa-alue, jossa ei ole valmiita vastauksia kysymyksiin. Uskoisin työn olevan haastavaa pitkänkin ajan jälkeen. Okei, se voi käydä joskus raskaaksi, mutta onneksi terapeuteille on järjestetty toimiva työnohjaus. 

Ainahan sitä saa haaveilla, niin.
Halusinhan minä lapsena lähetyslääkäriksikin, mutta ei näillä aivoilla lääkikseen mennä.

Siihen se kirjoitusinspiraatio sitten tyssäsi. Syytän tästä töksähtävästä lopusta ulkona vallitsevaa ukkosta enteilevää ilmaa ja siitä kumpuavaa päänsärkyä. Onni on Burana. <3

Mistä haluaisitte minun kirjoittavan seuraavaksi? Ehdotuksia otetaan vastaan! (Ai niin, paitsi eihän tätä tietenkään kukaan lue, hah-hah!) *wirn*

torstai 8. elokuuta 2013

ALL WORK AND NO PLAY MAKES... EI KUN?

Työtoverini Maria kirjoitteli blogissaan postauksen siitä, mitä tekee työkseen, miten hommaan ajautui ja mitä on tehnyt ennen nykyistä työtään. Inspiroiduin siis, eihän tässä lomalla ole oikein muutakaan tekemistä kuin A) päivittää blogia, B) katsoa tv:tä, C) juhlia (ei onnistu tilin saldoa vilkaistuani) tai D) nukkua. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta, mutta ei se mitään, blogini lukeminen ei missään tapauksessa ole pakollista, enkä ole viemässä ketään raastupaan lukematta jättämisestä tai kommentoimattomuudesta. Pitäähän tätäkin päivittää joskus muillakin asioilla kuin äidin syövällä, omalla menetykselläni tai lapsettomuusväninöillä. 

Olen tehnyt elämäni aikana kaikenlaisia töitä. Elämäni ensimmäinen kesätyö oli 14-vuotiaana koiran ulkoilutus, ruokkiminen ja hoitaminen isännän ollessa jatkuvasti matkoilla. Siitä sitten ajauduin 17-vuotiaana puhelinhaastattelijaksi, ja abivuoden jälkeen ajauduin viettämään välivuottani McDonaldsin leipiin. Tein kassalla duunia, ladoin ranskalaisia perunoita pusseihin, huutelin hampurilaistilauksia, kiikutin tilauksia pöytään, hymyilin, tein pehmiksiä ja McFlurryja, hikoilin, v*ttuunnuin ja opiskelemaan päästyäni totesin, ettei enää ikinä. Näen muuten yhä edelleenkin painajaisia siitä työpaikasta, vaikka viimeisestä työvuorosta kyseisen ylikansallisen yhtiön leivissä on jo lähes kymmenen vuotta. Mäkkärin jälkeen ajauduin tekemään eri firmojen tuote-esittelyjä teologian opintojen ohella, ja tykkäsinkin hommasta. Välillä se oli vain yksinäistä ja yksitoikkoista. Päätettyäni vaihtaa alaa ajauduin tekemään oman alan hommia ensin harjoittelujen muodossa (muistan ikuisesti ensimmäisen harjoitteluni vanhuspuolella ja luulin kaiken duunin olevan yhtä yksitoikkoista), sittemmin kesätöiden ja keikkatöiden muodossa. 

Elämässäni sattuneiden surkeiden sattumusten jälkeen paloin ensin opiskeluissani loppuun, sen jälkeen töissänikin. Keikkaahan olisi riittänyt, mutta kun ei pysty niin ei pysty. Viimeisimmät hoitoalan keikkani tein kuitenkin päivystysluontoisissa hommissa perusterveydenhuollon parissa, ja pidin sekä työympäristöstä että työtahdista: välillä työ oli haastavampaa ja kiireisempää, välillä hiljaisempaa. Istuimmepa eräässä yövuorossa kansliassa katsellen netistä Poliiseja ja muita sarjoja, koska polille ei tullut yhden yhtäkään potilasta. Silloin tunsi ansaitsevansa senttinsä ja euronsa jopa naurettavan helposti. 

Huhtikuussa sekä IRL-, että blogiystäväni Marjut huuteli sosiaalisessa mediassa, että hänen työpaikalleen tarvittaisiin lisää työntekijöitä. Hommat kuulemma kaatuivat niskaan ja nopeita kirjoittajia sekä alan sanastoa tuntevia tarvittaisiin töihin. Mikä työ sitten oli kyseessä? No, tekstinkäsittelyhommapa hyvinkin, itse asiassa lääkärien tekstien purkaminen diginauhoituksista ihan oikeaksi tekstiksi potilastietojärjestelmiin. Lääkärit nimittäin kirjoittavat todella harvoin käyntitekstit itse puhtaaksi. Sellaisen harvinaisuuden olen nähnyt tapahtuvan vain päivystysympäristössä, kun potilas on odottanut erittäin kiireellistä kuljetusta erikoissairaanhoidon piiriin eikä tekstin purkamista ole voinut jäädä odottelemaan (jatkohoitopaikkaan kun on hyvä laittaa kaikki mahdolliset asiakirjat siitä epikriisistä lähtien potilaan mukaan, koska eri hoitopaikoissa on eri potilastietojärjestelmät). Muuten lääkärit sanelevat potilaan tiedot nauhalle, josta tekstinkäsittelijät tai osastonsihteerit purkavat ne luettavaan muotoon. 

Päätin ettei yrittänyttä laiteta ja pistin sähköpostilla hakemuksen ystäväni työpaikkaan. Samana päivänä olin jo sopinut työhaastatteluajan, ja työhaastattelussa oli kirjoitustesti. Kirjoittelin aika nopeasti pari tekstiä puhtaaksi, ja kymmenen minuutin kuluttua haastattelun päättymisestä ja lähtemisestäni sain puhelun: "Tervetuloa töihin meille!" Työsopimuksessani lukee kuukausittaisten merkkimäärien (pisteet, pilkut, kirjaimet, numerot, välilyönnit) olevan vähintään 60 000 merkkiä päivässä tai 1 300 000 merkkiä kuukaudessa. Päivittäinen työaikahan on se 8 tuntia, ellei satu olemaan freelancer (kuten allekirjoittanut kesän ajalta), jolloin työnantajaa ei kiinnosta kirjoittaako työntekijä 200 vai 200 000 merkkiä päivässä. Pari ensimmäistä työpäivää menivät talon tavoille opetellen ja järjestelmien kanssa säätämiseen, mutta pian aloin saada kasaan 60 000 merkkiä (kolmas työpäivä), sitten 70 000, 80 000, 90 000, 100 000 merkkiä... ja jostain kumman syystä saan nyt 14.8. toistaiseksi voimassaolevan työsopimuksen. Veikkaan, että pomot ovat katsoneet paremmaksi pitää minut jengissä. No, olenhan minä nopea kirjoittaja, potilastietojärjestelmät ovat suurimmilta osin tuttuja, ainakin Pegasos, Effica ja Miranda, sanasto on hallussa eikä asiakkailta ole tullut noottia. En siis ole paskin mahdollinen työssäni. Paska puoli tässä työssä tosin on siinä, että perusterveydenhuollon tekstien kirjoittaminen voi joskus maistua puulta, korvatulehdustapauksen toisensa perään kirjoittamisen jälkeen saattaa tehdä mieli hokea vittusaatanaperkelettä, joku lääkäri mumeltaa tekstiä nauhalle todennäköisesti kokonainen pullapitko tai miehen elin suussa ja paikat menevät jumiin. Olin tässä taannoin jäätävällä relaksantti- ja tulehduskipulääkekuurilla saatuani niskani ja yläselkäni sellaiseen kuntoon ettei pääni kääntynyt enää mihinkään suuntaan, mutta mitäs pienistä. Työni on kuitenkin itsenäistä, minulla on mukavat työkaverit, työ on joustavaa, taukomääristä ei nillitetä jos vain hoitaa hommansa, ja yli 60 000 merkin menneistä merkkimääristä kertyy mukavasti bonuksiakin. Palkkakaan ei ole huono, ja etenemismahdollisuuksiakin kuulemma on. 

En todennäköisesti jää tähän työhön koko loppuelämäkseni. Haaveissani siintää teologisen tiedekunnan penkeille palaaminen ja teologian maisterin tutkinnon opiskelu. Haluaisin päätyä joko sairaalapapiksi tai toimittajan töihin, mutta todennäköisesti pääsisin kuitenkin ensin ihan tavalliseksi seurakuntapastoriksi. Ah, riparituntien pitäminen, häät, hautajaiset, ristiäiset... Haaveilen myös kirjan kirjoittamisesta, mutta siihen minulla tuskin on lahjoja riittävästi. Saapa nähdä, haaveita pitää aina olla. Kysäisenpä tämän vuodatuksen loppuun lukijoiltani sellaisen pikku jutun, että oletteko te unelmaduunissanne? Jos ette, mitä haluaisitte tehdä ja jos olette, miksi se on unelmatyö? 

Kiitoksia vain Marialle inspiraatiosta, menee se loma näinkin. ;) Sitä paitsi tämän tekstinkin kirjoittamiseen kului alle 15 minuuttia. Repikää siitä.

AROUND THE WORLD

Muistan ensimmäisen matkani ulkomaille ikuisesti. Ennen 21 vuoden kypsää ikää olin käynyt vain Ruotsissa, sielläkin Tukholmassa ja 13 vuoden kypsässä iässä erään paikallisen helluntaiseurakunnan järjestämällä leirillä Länsi-Ruotsissa Göteborgin lähellä. Yövyimme YWAM:n tiloissa Restenäsissä, noin reilun 100 kilometrin päässä Göteborgista. Lähin suuri kaupunki oli Uddevalla, jossa kävimme nuortenryhmämme kanssa evankelioimassa. Se taisi olla ensimmäinen ulkomaanmatkani ennen täysi-ikäisyyden saavuttamista. 21-vuotiaana nuorena rouvana lähdimme nimittäin ex-aviomieheni kanssa myöhäiselle häämatkalle Kyprokselle. Otimme äkkilähdöt Finnmatkojen sivustolta ja majoituimme Agia Napan lähellä sijaitsevalle pienelle paikkakunnalle ja nautimme olostamme. No, siitähän se lähti, kaukokaipuun poteminen nimittäin.

Pari vuotta Kyproksen jälkeen suuntasimme exäni kanssa kulkumme Turkkiin, Marmariksen turistihelvettiin nauttimaan olostamme, neljä kuukautta myöhemmin hain avioeroa, ja kesällä 2009 reissasin ensin serkkuni kanssa Roomaan ja elokuussa 2009 valloitin Barcelonan yksin. Valitettavasti tuon ikimuistoisen reissukesän jälkeen tutustuin ex-avomieheeni, tulin raskaaksi, menetin lapseni ja viimeiset kolme vuotta ovat menneet enemmän tai vähemmän taloudellisten vaikeuksien kanssa kamppaillessa. Suurimmat reissuni olemme tehneet nykyisen mieheni kanssa Tukholmaan viime syksynä kaverin synttäriristeilyn muodossa, ja Vanhasta Kaupungistakin valloitimme lähinnä pubien terassit. Onneksi sää sentään suosi. 

Kun on kerran saanut matkakärpäsen pureman, sitä ei voi enää parantaa. Ainoa keino hoitaa tautia on matkustaminen, ja sekin on vain oireita lievittävää. Matkan jälkeen tekee mieli alkaa suunnitella jo seuraavaa matkaa. Onneksi miehenikin olisi kovin innostunut reissaamisesta. Haluaisimme käydä Amsterdamissa, Skotlannissa, Dublinissa, Lontoossa, Pariisissa, Prahassa, Budapestissa, Itävallassa, New Yorkissa, Los Angelesissa... you name it. Jos saisin lottovoiton, lähtisin suoralta kädeltä maailmanympärimatkalle mieheni ja rinkan kanssa. Ensimmäinen etappi olisi ehdottomasti Australia. Sydneyn oopperatalo olisi must see -kohde, Ayers Rockia olisi mahtavaa päästä pällistelemään lähietäisyydeltä, rantaelämääkin voisi maistella tovin jos toisenkin... ja sieltä matka voisi jatkua vaikkapa Uusi-Seelantiin, legendaarisen elokuvatrilogian Taru Sormusten Herrasta miljööseen.

Josko nyt kuitenkin tyytyisimme ensin vähemmän korkealentoisiin suunnitelmiin ja lähtisimme moikkaamaan hevariystäviämme Göteborgiin. Sieltähän voisi vaikka matkustaa käymään Kööpenhaminassa jos tahtoo. Riikassa olisi myös mukava käydä... Jos jäämme lapsettomiksi tässä parisuhteessa, reissaaminen on yksi vaihtoehto elää mielekästä elämää. Täytyy siis alkaa säästää rahaa ja suunnitella seikkailuja. Göteborgin jälkeen olisi ehkä pakko buukata matka vaikka Dubliniin tai Skotlantiin. Let's see. 

Olen saanut matkakärpäsen pureman, eikä oireita lievittäviä hoitoja ole vielä edes kokeiltu. Please help me! Auttaisikohan kotimaan matkailu yhtään? Ainahan sitä voisi käydä vaikka Kiteellä. ;)

tiistai 6. elokuuta 2013

KIITOLLINEN, ONNELLINEN, SIUNATTU.

Kesä on mennyt ohi nopeasti, ja syksyn tullessa uudet tuulet puhaltavat elämässäni. Kesään on mahtunut paljon iloa, töitä, lomailua ja ehkä vähän itkuakin. Festarit, työt, yleinen hengailu ja äidin syöpähoidot ovat rytmittäneet kesää niin, että nyt elokuun alun päivinä huomaan syksyn kolkuttelevan ovella. Kesää on vielä vähän jäljellä, mutta syksyn saapumisen huomaa hämärtyvissä illoissa ja jossakin, mikä leijuu ilmassa. Tuskin maltan odottaakaan niitä ihanan kirpeitä ja viileitä syyskuun aamuja, niitä, jotka alkavat aamukahvilla ja reippaalla kävelyllä bussipysäkille. Tuskin maltan odottaa ruskaa, joka on luonnon oma taideteos, ja tuskin maltan odottaa montaa muutakaan asiaa. 

Sylini on pysynyt ja tulee ehkä pysymäänkin tyhjänä ties mihin saakka, mutta siitä huolimatta olen havahtunut huomaamaan olevani kiitollinen, onnellinen ja siunattukin. Vielä vuosi sitten iso osa elämästäni oli levällään, matkustin kahden kaupungin välillä enkä tuntenut kuuluvani oikein minnekään. Koti on totta kai siellä missä sydänkin, mutta yhteenmuutto mieheni kanssa on helpottanut asioita huomattavasti. Viikon kuluttua allekirjoitan vakituisen työsopimuksen, ja opiskelut jäävät joksikin aikaa tauolle. Äitini syöpähoidotkin rullaavat omalla painollaan. Saamme jännittää vielä koko vartalon tietokonetomografiatutkimuksen tuloksia ja sytostaattihoitojen jatkumista. Jos kasvaimet ovat pienentyneet tarpeeksi eikä yllätysetäpesäkkeitä löydy mistään, äiti pääsee seuraavan sytoannoksen jälkeen leikkaukseen. Sekin tuo elämään omat haasteensa. Olen silti todella kiitollinen siitä, ettei äidin kunto ole romahtanut. Ei hänestä huomaisi sairautta ollenkaan jos ei katsoisi huivipäistä ja kaljua olemusta. Hän jaksaa käydä lenkeillä ja on muutenkin saanut elämäniloa ja huumorintajua takaisin. 

Olen myös onnellinen parisuhteestani. Ei se enää ole samanlaista tunteiden ilotulitusta kuin joskus alussa, mutta katsoessani miestäni olen onnellinen. Nauramme paljon yhdessä, uskallamme kiukutellakin toisillemme emmekä koskaan mene vihaisina nukkumaan. Suuren onnenhuuman sijaan on ihanaa käydä nukkumaan toisen viereen ja antaa iltapusut, joita ilman kumpikaan ei pystyisi käymään unten maille. On ihanaa herätä aamulla ja keittää kahvit, touhuta kumpikin omia asioitaan ennen pahimman väsymyksen hälventymistä, käydä kaupassa yhdessä, viettää vapaa-aikaa ystävien kanssa ja elää tavallista arkea. En minä kaipaa romanttisia illallisia kalliissa ravintolassa, ruusuja ja jatkuvaa hemmottelua. Parisuhteessa parasta on arjen jakaminen toisen kanssa, niin iloisten, surullisten kuin ärsyttävienkin juttujen kertominen puolin ja toisin, siivousvuoroista kinastelu, tv:n katsominen käsikkäin ja se, ettei tarvitse tulla yksin tyhjään kotiin. Toinen puolikkaani on löytynyt, ja hyvä niin. Ehkäpä jonain päivänä solmimme sen avioliitonkin.

Olen huomannut kasvaneeni ihmisenä hurjasti kahden viimeisen vuoden aikana. Elämä ei ole aina kohdellut ruusuisesti, mutta nyt osaan olla kärsivällisempi tulevaisuuden suhteen ja toisaalta suhtautua vaikeuksiinkin realistisesti. Ne ovat osa elämää. Kaikkien vaikeuksien keskellä olen opetellut keskittymään hetkeen ja asioihin jotka ovat hyvin. Niitä on paljon. Olen saanut vakituisen työpaikan lisäksi elämäni muutenkin järjestykseen ja aikuistunut tämän kevään ja kesän aikana enemmän kuin viimeisten 28 vuoden aikana muuten. Olen löytänyt kirjoittamisen ilon uudelleen, ja olen saanut nauttia monista musiikkikeikoistakin. Vaikken olekaan erityisen musikaalinen itse, nautin viime lauantaina suunnattomasti lempibändini V for Violencen keikasta Bar Loosessa. Musiikki pitää hengissä, ja sen kuunteluun voi kanavoida paljon fiiliksiä, joita ei ehkä osaisi pukea sanoiksi ollenkaan. Lisäksi olen lupautunut avustamaan ystävääni opinnäytetyöprojektissa ja haaveilen edelleenkin kirjan kirjoittamisesta. Olisi ihanaa saada uunituore kirja painosta ja ihmetellä, olenko minä todellakin saanut aikaan jotain, mikä JULKAISTAAN? Saa nähdä.

Syksy tuntuu aina olevan uusien haasteiden ja unelmien toteutuksen aikaa, joten beware! Kerrankin olen innoissani tulevista haasteista enkä vain voivottele ajan kulumista. Tarkoituksellisuus? Se löytyy arjen keskeltä pienistä hetkistä ja sen oivaltamisesta, että tavallinenkin elämä on oikeastaan todella mukavaa onnenhetkineen ja suruineenkin. 


Mitä te odotatte tulevalta syksyltä? Onko elämäänne tulossa uusia haasteita tai vaiheita, joita odotatte tai pelkäätte?