THE FIGHT HAS REALLY BEGUN

Sytostaattitippa ja äidin käsi

Tukilääkitysarsenaali

Nämä kuvat kertonevat ehkä enemmän kuin tuhat sanaa. Äiti sai ensimmäisen annoksen doketakselia suoneensa viime viikon torstaina, ja alemmassa kuvassa onkin kaikki tarpeellinen: Neulasta-injektio, kortisonit, vatsansuojalääkkeet ja pahoinvoinninestolääkkeet. Ensimmäinen sytostaattitiputus meni järjettömän informaatioähkyn kourissa. Tokihan se oli aika paljon vanhan kertausta, eli sytostaattien sivuvaikutuksia, kuivan suun ja limakalvojen hoitoa, peruukin ostoa, Neulastan pistoa ja sen sellaista. Itse infuusio kesti peräti 1,5 tuntia, joten eipä tuo nyt niin paha nakki ollut ollenkaan. Kumpaakin jännitti hirveästi mennä syöpätautien klinikan ovista sisään The Ensimmäiseen Hoitoon, mutta jännitys lievittyi, kun kanyyli sujahti äidin suoneen ja 250 ml myrkkyä alkoi tippua ensin hitaammin ja sitten hieman nopeammin tipanlaskijan kautta. 

Sain kunnian hakea äidille jääpaloja imeskeltäväksi, sillä muun muassa Nunnuliinan blogista luin, että ne estävät suun kuivumista ja haavaumia. Ehdin hakea jääpalat hänelle jo ennen kuin sytostaatit tiputtanut hoitaja ohjeisti. Hand is sometimes quicker than the eye, vai miten se nyt menikään...? Äiti ei kuitenkaan olisi varmaan muistanut nappailla niitä, jollen olisi välillä tukkinut hänen suutaan jääpalalla. Lisäksi hain jaffaa ja mehua, joihin tuuppasin myös runsaasti jääpaloja. Eipä tullut tylsää ainakaan. Samassa huoneessa oli kaksi muutakin potilasta hoidoissa, mutta ihan vielä ei tullut kontaktia heidän kanssaan. Eipä tarvinnutkaan, sillä sytostaattihoitaja oli käytännössä koko äidin ensimmäisen satsin (SYTOSTAATTI-, senkin pervot!) ajan huoneessa keskustelemassa kanssamme. Täytyy sanoa, että yllätyin varsin positiivisesti hoitohuoneen (edelleenkin SYTO-, te pikkuiset likaisella mielellä varustetut murut) valoisuudesta ja huoneen seinillä olevista kauniista maisemajulisteista.

Eipä tuossa tiputuksessa mitään kovin ihmeellistä ollut. 
Hoidon loputtua äiti valitsi itselleen sytopipon, ja sitten huristelimmekin jo kotia kohti taksilla. Illalla äiti otti taas 7,5 mg deksametasonia eli kortisonia sivuvaikutusten estoon, ja seuraavana päivänä sain kunnian pistää hänen mahanahkaansa Neulastan. Ei siis äiti uskaltanut pistää itse, vaikka uhkailin, lahjoin ja kiristin. Otti tuo silti mallia tekosistani, joten ehkäpä seuraava kerta onnistuu omatoimisestikin? Luulen etteivät seuraavat sytosatsit jännitä enää ollenkaan niin paljon, kun on jo kerran ollut siellä ja tietää meiningin. Viimeiset kortisonit äiti napsi lauantaiaamuna, ja johan se vatsa oli oireillut. Onneksi on Somac, tuo pelastava lääke kaiken närästyksen avuksi. Tukka ei kuulemma lähde ihan vielä, joten olipa hyvä kun varasin tämän viikon torstaille äidille ajan peruukin sovitukseen. Täytyy siis itse ottaa vappupäivä iisimmin, etten päädy mukaan tuolle reissulle järkyttävässä krapulassa happamia skumpparöyhtäisyjä päästellen. ;) 

Näin.
Taistelu on alkanut toden teolla, ja sehän voitetaan, PRKL!

Lisäksi tässä on nyt kaikkea muutakin jännää tekeillä. Muutan tämän viikon lauantaina, ja sitä ennen on juhlittava tuo vappukin alta pois. Ensi maanantaina alkaakin jo uusi työ, joten en taida päästä seuraaville sytostaattikierroksille tai lääkärikäynneille mukaan. Mieheni muuttaa kamansa luokseni joskus kesällä, todennäköisesti Tuskan aikoihin. Jos hän nyt toteuttaa suunnitelmansa ja jää pienelle sairaslomalle helatorstaiviikon jälkeen, aion nakittaa hänet äitini seuralaiseksi lääkäriin ja sytostaattitiputukseen. Jos hän ei pääse, isäni saa sumplia keskenään omat työnsä. Vaikkei se sytostaattien tiputus nyt mikään big deal sinällään ole, niin meneehän se 1,5 tuntia nopeammin kun on juttuseuraa ja muutakin ajateltavaa kuin infuusio ja sytojen sivuvaikutukset.

Näin täällä.
Klara vappen, vi ska dricka bara vatten... INTE! ;)

FOLLOW YOUR DREAMS AND GO WITH THE FLOW

Elämäni on jo kauan tuntunut merkityksettömältä ja ihmeelliseltä haahuilulta. Onhan siinä toki paljon hyviäkin asioita, kuten ihana kumppani, kohtuullisen terveet vanhemmat ja satunnaisia keikkatöitä. Opiskelumotivaationi on kuitenkin ollut karkuteillä, ja oman alan keikat ovat vain lisänneet vastenmielisyyttäni alalle valmistumista kohtaan. Onko oikein, että ammattikorkeakoulusta valmistuu sairaanhoitaja, joka on jo valmistuttuaan valmis jäämään hermolomalle, kun psyyke ja kroppa eivät jaksa? Lisäksi mielessäni on jo kauan kytenyt haave mennä jatkamaan keskenjääneitä opintoja yliopistolle. Myönnettäköön se nyt, että opiskelin teologiaa enemmän tai vähemmän aktiivisesti 2000-luvun puolivälin tienoilla. Mikä sitten sai minut luopumaan unelmastani? Olin aina halunnut papiksi. Olin kirjoittanut jo ala-asteen ystäväkirjoihin unelma-ammatikseni "pappi", joten mikä sai nuorehkon naisen vaihtamaan yliopisto-opinnot ammattikorkeakoulututkintoon? 

Ex-aviomieheni ei voinut millään hyväksyä naispappeutta. Tokihan teologian maisterin paperit avaisivat monia muitakin ovia, mutta kun en tahtonut opiskella itseäni peruskoulun tai lukion uskonnonopettajaksi tai markkinoida itseäni liian aktiivisesti yhteiskunnan tehtäviin valmistavalta linjalta, motivaationi katosi ja pistin eräässä yhteishaussa paperit sisään ammattikorkeaan. Olisin voinut tietenkin uhmata exäni tahtoa ja hankkia itselleni liperit kaulaan, mutta olisinko kestänyt sitä, että ammattiani olisi hävetty koko helluntailaissuvun voimin? En usko että siinä elämäntilanteessa minusta olisi ollut siihen. Lisäksi olin opintojani aloittaessa nuori, sinisilmäinen, naiivi ja tiukasti omista (tai tässä tapauksessa ympäristön syöttämistä) käsityksistä kiinnipitävä nainen. Hyvä etten pomppinut kauhusta, kun joku professori luennolla esitti omista ajatuksistani eroavia käsityksiä Raamatusta ja sen tulkinnasta. Erottelin porukkaa uskovaisiin ja leipäpappeihin, ja motivaationi laski kuin lehmänhäntä. Niinpä sitten aloitinkin opintoni amk:ussa ja unohdin teologisen tykkänään. En ilmoittautunut poissa- mutten läsnäolevaksikaan, ja vielä vähemmän allekirjoittelin  tiedekunnastaeroamiskaavakkeita. Alitajuistako? Ehkä.

Lävitse käymäni syömishäiriön, avioeron, uuden suhteen, lapsen menetyksen ja tahattoman lapsettomuuden jälkeen motivaationi hoitoalaa kohtaan on lakastunut ja kadonnut. Jotain uutta on herännyt sisälläni. Silmäilen kirjahyllyssä lomailevia teologisen tiedekunnan tenttikirjoja ja huokailen. Mietin, olisiko minusta kuitenkin papiksi? Elämä on koulinut minua ehkä rankkojenkin polkujen kautta, ja väliin on mahtunut niin kapina- kuin jumalankieltämisvaiheitakin. Sittemmin löysin uskoni uudelleen, mutta erilaisena kuin aiemmin. Allekirjoitan edelleen Raamatun perimmäisen sanoman, mutta enää en katso kaikkea mustavalkoisten silmälasien läpi vaan hyväksyn erilaisuuden, erilaiset näkemykset ja sen, että pappien joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä. Uskoisin, että minulla olisi paljon tätä nykyä paljon enemmän annettavaa kuin sillon hädin tuskin 20-vuotiaana ainoan työkokemuksensa McDonald'sin kassalta hankkineena tyttösenä. Nyt minulla on sekä työ- että elämänkokemusta ja tiedän myös sen, että armo kantaa ja sen varaan saa heittäytyä. Teologisen aikoinani en osallistunut opiskelijapippaloihin, ja jos jonnekin menin, paheksuin näkyvästi muiden alkoholinkäyttöä. Nyt voin itsekin mennä ja ottaa viiniä sen verran kuin mieli tekee, kunhan nyt ei haise raadolle seuraavan aamun luennoilla. 

Tajusin myös, että opinto-oikeuteni saattaa luurata jossain yliopiston uumenissa, joten the best part is: ei tarvitse hakea uudelleen opiskelemaan. Sain myös juuri uuden työpaikan, joten ensi vuoden ajan teen lujasti töitä ja kerään pesämunaa. Selvittelen samalla myös mahdollisuuksiani aloittaa opinnot uudelleen, otan yhteyttä opintojen ohjaajaan ja teen jonkinlaista opiskeluaikataulua niin, että saavuttaisin unelma-ammattini mahdollisimman pikaisesti. Vaikka joskus kapinoinkin kaikkien kauheiden elämänvaiheiden keskellä, tajuan nyt, että ehkä minua on valmisteltu juuri tätä varten, juuri tuohon ammattiin. Haluaisin päätyä sairaalapapiksi sinne, missä ihmiset surevat tai tarvitsevat kuuntelijaa. Haluan puhua lohdun sanoja ihmisille, jotka ovat toivottomia. Ja sitten pappi saa kahvia juodakseen...? 

Lopuksi haluan vielä jakaa kanssanne erään minulle kolahtaneen ajatuksen. Sen kirjoitti Nick Vujicic, australialainen mies, jolla ei ole ollenkaan käsiä tai jalkoja, ja joka silti elää täyttä elämää Jumalaa ja muita ihmisiä palvellen:

"Just because you can't see God's plan doesn't mean He doesn't have one."

INFORMATION ALERT!

Sallikaa minun pyytää anteeksi, etten ole kirjoitellut pitkään aikaan kuulumisia. Aika on hujahtanut nopeasti eteenpäin, ja tämä kevät ja tuleva kesä tuovat enemmänkin muutoksia elämään. En edelleenkään ole raskaana, mutta noin muuten muutosten tuulet puhaltavat elämässä, ja hyvä niin.

Eiliseltä päivältä päälimmäisin fiilis on "Onpas kyllä melkoinen informaatioähky". 
Äidillä on nyt todettu huonosti erilaistunut kainaloiden imusolmukkeisiin metastasoinut rintasyöpä, ja kävimme eilen rakkaan mammani kanssa syöpätautien klinikalle ensimmäistä kertaa ikinä. En ole koskaan ajatellut edes meneväni ko. lafkaan harjoitteluun, koska pelkäisin sen toimivan samalla lailla kuin Douglas Adamsin "Käsikirja linnunradan liftareille" -"trilogian" masentuneen androidin Marvinin asenne: masentavan kaikki muutkin. Nyt kuitenkin oli pakko mennä mukaan, koska isäni ei päässyt paikalle. Onneksi menin, sillä uuden informaation tulva oli valtava.

Ensimmäiseksi äiti pistetään kivasti sytostaattikuurille. Sehän toimii niin, että ensimmäiset kolme kertaa hän saa doketakselia iv. ja toiset kolme kertaa CEF-hoidot. Kaikissa noissahan on se ikävä sivuvaikutus, eli hiustenlähtö. Doketakselin ei kuitenkaan pitäisi aiheuttaa järjettömiä pahoinvointikohtauksia, ja hyvä niin. Lääkäri kuitenkin kirjoitti kaiken varalle Primperan-reseptin, mutta emme vielä hakeneet noita tabletteja. Doketakselihoidon aikana äiti saa popsia deksametasonia (eli kortisonia) 7,5 mg:n annoksen ensin illalla ennen hoidon alkua, sitten hoitoaamuna jatkaen vielä pari päivää samalla syklillä. Lisäksi hän saa valkosolujen kasvutekijää Neulastaa ihonalaiskudokseen pistettävänä injektiona. Minähän kilttinä tyttärenä lupasin hoitaa piikittämisen. Pääsenpähän samalla brassailemaan sairaanhoidollisilla taidoillani, hah hah. Yksi Neulasta -kynä maksaisi ilman erityiskorvausta B-lausuntoa vastaan 1900e. Siinä menikin lääkekatto täyteen niin että hujahti. ;) 

Ensimmäiset sytostaatit äiti saa jo huomenna.
Jännittää, sekä äitiä että minua. 
Sairaanhoitaja paasasi minullekin rintojen omatoimisen tutkimisen tärkeydestä, koska "rintasyöpä on periytyvää". Kiitos nyt tästäkin. Jos se tulee, se tulee. Ei kai tästä nyt enää voisi homma pahemmaksi mennä? ;) 

Tällaista tänne.
Onneksi tässä on kaikkea kivaakin tiedossa.
Sanonpahan vain, että jos en olisi ollut eilen äidin mukana, isä olisi tuikannut Neulasta-injektion jo 12 tuntia sytotiputuksen jälkeen eikä 24 tuntia kuten ohjeissa lukee.