maanantai 23. syyskuuta 2013

I HAVE MOVED

Olen muuttanut.

Syksy tuli, ja koska tämä blogi on aihealueiltaan liian leimautunut, muutin avautumispaikakseni Salaamattomat kansiot.


Tervetuloa sinne, tämä blogi pääsee blogien hautausmaalle. ;)

torstai 5. syyskuuta 2013

V FOR VENDETTA, F FOR FRIENDS

Ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Jokainen kaipaa kumppania, jonka kanssa jakaa arkea, rakastaa, riidellä ja nauttia elämästään. Kumppanin lisäksi on kuitenkin hyvä olla ystäviäkin. Mistä ystävän tunnistaa? Sellaisen tunnistaa siitä, että he pysyvät elämässä mukana vaikka olisi kuinka vaikeaa. Ystävyys on vastavuoroista. Kumpikin saa jakaa toiselle elämänsä asioita muistaen kuitenkin, ettei toinen ole pelkkä roskasanko jonka niskaan voi kaataa pahan olonsa ja jättää kuuntelematta toisen asioita. Minulla on paljon ystäviä, mutta minut on myös hylätty tai olen itse hylännyt jonkun. Ystävyyssuhteet elävät aina elämän mukana. Joistakin ei kuule pitkiin aikoihin mitään, mutta kun taas tavataan, välimatka tai pidempi yhteydenottoväli ei tunnu miltään ja juttu jatkuu aina siitä mihin se on jäänytkin. Haluankin omistaa tämän postauksen ystävilleni. Kukaan ei sitten loukkaannu, jos joku jää mainitsematta, eikös?

Ensimmäiset pitkäaikaiset ystäväni sain lukiossa ja lukion aikana erään pienemmän seurakunnan porukassa. Sieltä elämääni valikoituivat ainakin H ja R. H asuu toisella paikkakunnalla nykyään, mutta yritämme ainakin soitella toisillemme ja pitää toisemme ajan tasalla siitä, missä mennään. R taas on vanha lukiokaverini, ja minun ansiostani hän päätyi erään oppilaitoksen kristilliseen yhdistykseen, tapasi siellä nykyisen aviomiehensä ja on nyt kahden suloisen lapsen äiti. Meitä kuitenkin yhdistää rakkaus raskaaseen musiikkiin ja tietynlainen boheemius ja taiteilijuus. Lisäksi R oli juuri se ihminen, jonka kanssa kävin katsomassa Kuninkaan paluun maailmanensi-illassa, ja jonka kanssa "opiskelimme ruotsia" kesällä 2013 syksyn kirjoituksia varten. Arvannette, ettemme ikinä tulleet opiskelleeksi, vaan aika meni kaikkeen ihan muuhun. Lisäksi meitä yhdistää sellainen pikku juttu kuin Back Street Boys -fanius ala-asteella. H on myös ystäväni seurakunta-ajoilta, ja meillä on aina ollut yhteisiä juttuja johtuen ehkä siitä, että kumpikin olemme aika huumorintajuisia persoonia emmekä jaksa ottaa elämää liian vakavasti. Muistan erityisesti kevään 2009, jolloin olin juuri eronnut ja muuttanut omaan pikku asuntooni. Puimme yhdessä omituisia mieskiemuroita ja mietimme, miksi miehet ovat niin vaikeita otuksia. Onneksi H:llekin kävi hyvin, hän tapasi aviomiehensä ja nyt heillä on maailman rasavillein pieni poika. 

Suureen osaan nykyisistä ystävistäni olen kuitenkin tutustunut Internetissä V:a lukuun ottamatta. V:hen tutustuin opiskellessani vielä sairaanhoitajaksi, enkä usko että pääsemme koskaan eroon toisistamme. Hänen kanssaan olen kontannut kotiin useammastakin baarista, ja V:n ansiota on myös ilmaus "Herrrrnjumalaö mikä humala med Annis in dz houseeeeeeeeee!" Need I say more? Ei meidän ystävyytemme kuitenkaan ole pelkkää rymyämistä. Juttelemme pitkiä aikoja elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, ja osaamme pitää hauskaa selvinpäinkin. Se on hyvä taito se! Jostain kumman syystä myös minun ja V:n yhteinen ystäväpiiri on kohtuullisen laaja, kun jompi kumpi on tutustuttanut toisen ystäviinsä. Esimerkiksi V ja K ovat hyviä ystäviä. Tutustuin K:hon kesätöissä viime vuonna.

Onhan minulla myös ystäviä, jotka bloggaavat. Ensimmäinen heistä on Mystral, johon tutustuin siksi, että meitä yhdistää eräs henkilö menneisyydestämme. Aloimme jutella enemmän, ja lopulta päädyimme vuonna 2011 viettämään yhteissynttäreitä. Joimme Mystiksen asunnolla kaksi pulloa skumppaa puolen tunnin sisällä, otimme bussipysäkillä raa'at kossunaukut kun joku tarjosi ja lähestulkoon konttasimme jo baariin, missä oli tarkoitus vasta aloitella iltaa. Sen jälkeen me olemmekin usein pohtineet, miksi AINA päädymme tanssimaan puolialastomina baarin pöydillä ripaskaa pilkkuun saakka ja pussailemaan toisiamme, vaikka tarkoitus olisi mennä vain yksille? Olemme toki tavanneet usein muutenkin. Muistan useammatkin pyjamabileet, ja niissä olemme nautiskelleet prosenttiliemiä hillitymmin. Eräänkin kerran jaoimme viinipullollisen ja hihittelimme peiton alla ehkä aamukolmeen saakka. Juttumme ovat aika luokattomia, kyllä. Mystiksen kanssa jaamme heti ensimmäisenä toisillemme kaikki ihmissuhderintamauutiset, ja onpa tämä goottineito saanut myös todistaa paremman puoliskoni paidatonta tanssia YMCA:n tahdissa omilla syntymäpäivillään. Sieltä lähti käsite "The BOOLI", joka on aivan kauheaa lapinnoitien tekemää myrkkylientä. Se poistaa kaikki estot ja deletoi myös aivojen kovalevyn hyvin tehokkaasti. Olemme myös istuneet keväällä PRKL Clubilla Mystiksen ja erään hänen kaimansa kanssa pohdiskellen, paljonko 15 euron viinipullo maksaa, jos kolme naista jakaa sen. Emme päätyneet laskutoimituksessamme oikeaan lopputulokseen, joten kaivoimme laskimen esille ja laskimme monimutkaisista monimutkaisimman laskutoimituksen sillä lailla. No, viisi euroahan se teki per pää! Lisäksi villeinä sinkkuaikoinani lähettelimme Mystiksen kanssa toisillemme biletysillan jälkeisinä aamuina "Basic, heräsin sieltä ja sieltä" -tyylisiä viestejä. Sen naisen kanssa aika ei käy koskaan liian pitkäksi!

Onhan minulla myös työ-, vapaa-ajan- ja blogikaverini Marjut ja Maria. Marjutiin tutustuin vuoden 2009 lopussa, kun päädyin entisen avomieheni mukana eräisiin mökkibailuihin hyvin pahoinvoivana ja selvinpäin. Siitä lähtien olemme olleet Marjutin kanssa enemmän tai vähemmän tekemisissä, ja tätä nykyä näemme joka päivä ainakin arkisin, koska työskentelemme samassa työpaikassa jakaen työhuoneenkin. Olemme pitäneet yhdessä Disney-iltoja, kävimme keväällä selvinpäin PRKL Clubin kanta-asiakasbileissä (ruoan vuoksi) ja juottipa Marjut meille tequilanaukutkin kun odottelimme junaa mieheni ja hänen kanssaan Tuskan aikoihin. Hän on myös kutsunut minut usein mökilleen kun siellä on tapahtunut jotain isompia kokoontumisia. Mariaan olen tutustunut vasta tämän kevään ja kesän aikana, mutta pidän hänestä jo nyt suuresti. <3 Hän on realistinen, aikuismainen (vaikka onkin 5 vuotta minua nuorempi), hyvä kirjoittaja ja samoilla linjoilla kanssani monista asioista. Olimme viettämässä iltaakin yhdessä tuossa kuukausi takaperin, kun katsoimme Disneyn elokuvia Marjutin luona. Ahhhh, Leijonakuningas! 

Tekstini leviäisi käsistä, jos vielä jatkaisin ystävieni luettelemista. Tietäkää, että vaikka teitä ei mainittukaan, olette ihania ja rakkaita jokainen! S:n kanssa tulee höpistyä chatissa ummet ja lammet, T:tä tapaa liian harvoin mutta kun tapaamme, läppä lähtee saman tien käsistä... ja ja ja. Olen onnellinen siitä, että minulla on ystäviä parisuhteen lisäksi. He ovat kultaakin kalliimpia, enkä luopuisi yhdestäkään ikinä. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne.

maanantai 2. syyskuuta 2013

CANCER IS LIKE A TICKING TIMEBOMB

Aina pitää olla optimisti. Syöpähän on hyvin hoidettavissa nykyään, joten paranemisennusteet ovat loistavia! Eikö joskus ole ihan terveellistä olla realistikin, ainakin kun on kyse sellaisesta sairaudesta kuin syöpä? Syövästä paranee nykyään yhä useampi ihminen, mutta aina siihen joku kuoleekin. Syöpä ei ole sairaus, jonka voi ohittaa olan kohautuksella ja napsia paria lääkettä, joiden jälkeen homma on hoidettu ja potilas virallisesti terve. Parantumisdiagnoosinkin jälkeen potilas joutuu jännittämään vuosikontrolleja, ja vasta viiden vuoden kuluttua terveen paperien saamisesta syöpäpotilas voi ihan oikeasti sanoa olevansa terve. Ei sekään tarkoita, etteikö syöpä voisi pamahtaa silti päälle.

Äidin hoidot ja tutkimukset ovat edenneet siihen pisteeseen, että lääkärit ovat tehneet päätöksensä hoitolinjoista. Leikkaushoitoon ei edetä, koska kasvaimia on niin kainalossa, soliskuopassa kuin rintaLIHAKSESSAkin. CEF-hoitoon nuo pirulaiset eivät olleet reagoineet, mutta doketakselista oli hyvä vaste. Doketakselihoito oli vain turhan rankka äidilleni, ja sen aikana hän sai parikin infektiota, joten nyt on vaihtoehtona paklitakseli (takseli kuin takseli) sekä sen jälkeen sädehoidot, tai jos äidin syöpä on hormonihoitoon reagoivaa sorttia, aromataasinestäjä (letrotsoli eli kauppanimeltään Femar) ja sädehoidot. Toivon kovasti, että tulokset kertoisivat syöpäläisen olevan hormoneille reagoivaa sorttia, jotta sytostaatit voisi skipata jatkossa kokonaan. Leikkaushan ei tule kyseeseen lähinnä siksi, että jos siihen lähdettäisiin, vaarana olisi vasemman käden tulo toimintakyvyttömäksi lymfakierron totaalisen tukkeutumisen ja mahdollisesti jopa jonkun käden hermon katkeamisen seurauksena. Se tuntuu pahalta iskulta ja siltä, että rouva Rintasyöpä cum metastasis (ja ilman primäärituumoria) veisi koko perhettä kuin litran mittaa.

Mutta miten omainen jaksaa olla optimisti? Pakko sanoa, ettei sitä aina jaksakaan. Äidin syövän metastasointiaste ja kasvainten paikat sekä äidin ikä huomioiden on ihme, jos syöpä saadaan kokonaan remissioon. Totta kai toivon edelleen parasta. On hienoa, että HUS:n syöpätautien poliklinikan lääkärit haluavat vielä tähdätä aktiivisiin hoitolinjoihin, mutta missä vaiheessa on edessä tilanne, jossa luovuttaminen on ainoa vaihtoehto? Onneksi kuvaukset paljastavat ettei tautia löydy luustosta tai sisäelimistä, mutta pelkään aina kuollakseni ennen lääkärin vastaanottoja senkin pommin iskeytymistä niskaan. Omainen ei aina jaksa olla optimisti. Äiti luottaa minuun ja uskoo, että muistan kaiken mitä lääkärin vastaanotolla on sanottu ja puhuttu. Niin muistankin, mutta eivät ne tilanteet tyttärellekään helppoja ole. Jos potilasta pelottaa mennä tuomiolle, ei se omaisellekaan helppoa ole etenkin, kun omaiselle ei ole vaihtoehtona romahtaminen ja itkuun pillahtaminen potilaan edessä. 

Pakko sanoa, ettei syövän kanssa voi olla kuin korkeintaan varovaisen toiveikas ainakin kun kyseessä on metastasoinut syöpä. Realistiksi tässä oppii väkisinkin. Tiedämme, että tällä hetkellä ennuste ei näytä katastrofaaliselta, mutta vaikkapa parin kuukauden kuluttua tilanne voi olla toinen. Äidin sisuksissa elää tikittävä aikapommi, joka saadaan ehkä purettua, mutta minä uskoisin että tällä hetkellä todennäköisintä on sen räjähdyshetken lykkääminen. Olisi hienoa vain uskoa ja luottaa paranemiseen, mutta joskus se luopumisen hetki kuitenkin tulee, eikä se tule olemaan helppoa. Olen alkanut valmistautua mielessäni äidin menettämiseen. Se ei välttämättä ole tämän tai ensi vuodenkaan asia, mutta tällaisen sairauden kanssa joutuu kyllä katsomaan kuolemaa silmästä silmään hetken aikaa. 

Yritän olla positiivinen ja selvitä hurtin huumorin avulla, mutta nyt tuntuu etten jaksaisi. Pelkään vain kuollakseni, että joku hetki äidin kanssa on ihan oikeasti viimeinen. Pelkään tilannetta, jossa lääkärit levittävät kätensä ja sanovat ettei mitään voi tehdä, ja pelkään että äiti tulee kamalan kipeäksi ja siitä huolimatta lääkärit pihtailevat kipulääkkeissä. Pelkään hetkeä, jona äidin yleiskunto romahtaa niin, että hän on sairaalan sängyssä vaipoissa ja elämä haipuu hänestä pois hitaasti. Pelkään romahdusta, joka koittaa kun sairaalasta soitetaan ja kerrotaan, että äiti on kuollut. 

Näin optimisti minä olen. 
Paska ihminen.

Ehkä huomenna on taas parempi fiilis ja omaisellakin on jo enemmän taistelutahtoa? Ehkä omainenkin tarvitsee päivät, jolloin saa olla heikko ja pelätä pahinta? Huomenna voi olla jo päivä, kun jaksan taas toivoa parasta.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

ELÄMÄNI SUOLA JA SOKERI, MUSIIKKI

Jotkut ihmiset eivät ymmärrä musiikin päälle eivätkä juurikaan edes kuuntele sellaista. Minulle musiikki on ollut aina tärkeää. Suhteeni musiikkiin alkoi jo ihan lapsena, jolloin soittolistalle kuului lastenlaulujen lisäksi myös Hanna Ekolaa (ah, muistan aina kun keksimme serkkuni kanssa koreografiat muun muassa "Vieläkö on villihevosia" -biisiin) ja jotain muutakin. Sittemmin kasvaessani musiikkivalikoimiini kuului lähinnä hengellistä musiikkia. Teini-iässä DC Talk oli kova sana, ja erityisesti "Jesus Freak" -levy ja nimikkokappale olivat kovia juttuja. Lukiosta päästyäni ja alettuani seurustella entisen aviomieheni kanssa tutustuin myös raskaampaan musiikkiin, hengelliseen totta kai. Tourniquet oli (ja on edelleen) kova sana. Kyseiseltä bändiltä on ilmestynyt useita todella kovia ja monimutkaisia biisejä, ja olipa rumpali Ted Kirkpatrick ehdolla jopa Slayerin rumpaliksi joskus. Kertonee siis jotain tasosta.

Musiikista tuli minulle erityisen tärkeää raskausaikana ja Peikkiksen menetyksen jälkeen. Kanavoin fiiliksiäni hyvin vahvasti musiikkiin silloin, ja erityisen tärkeiksi nousivat V for Violencen "Scream" ja Dark Tranquillityn "At the Point of Ignition" -biisit. Ensimmäinen oli tärkeä minulle siksi, että kyseisen bändin keikalla pienokaiseni potkaisi minua ensimmäisen kerran suoraan käteen kesken kyseisen biisin, toinen siksi, että kyseisen biisin sanat kuvastivat syvää epätoivoani "Sykettä ei valitettavasti löydy" -lausahduksen jälkeen. V:n äijille täytyy nostaa hattua aivan mahtavasta suhtautumisesta fanin koviin kokemuksiin. Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun saan kyyneleet silmiini keikalla liikutuksesta, jos settiin sisältyy Scream. Uskaltaisin jopa kuvitella, että heillekin kyseiseen biisiin sisältyy nykyään yksi jos toinenkin merkitys, mutta niinhän se kai meneekin: musiikki saa merkityksen kun se on tullut kuulluksi. Jokainen tulkitsee kappaleet omalla tavallaan. Tämä fani ainakin sai voimaa ja jaksamista bändin musiikista. Kun oikein kovasti kiukutti ja vitutti, laitoin Boy Called Fuckerin soimaan ja raivosin sen tahdissa vihaa, katkeruuttani ja tuskaani. Odotan innolla uutta levyä, jonka teko on parhaillaan toivon mukaan päättymässä. Kyseinen bändi ei ole vielä maailmankuulu, mutta toivon kovasti jätkien breikkaavan jossain vaiheessa. Osasta bändin tyyppejä on tullut jopa minun ja mieheni kavereitakin, joita näkee aina silloin tällöin vapaa-ajalla, ja joiden kanssa voi suunnitella vaikkapa Iron Maidenin vinyylilevyjen kuunteluiltamia.

Olen myös harrastanut laulamista ja pianonsoittoa aikanaan, pyrin jopa musiikkilukioon mutten päässyt sinne koskaan. Laulan edelleenkin, ainakin kotona kun kukaan muu ei ole kuulemassa. Haluaisin laulaa bändissäkin, muttei minusta siihen olisi, koska olen äärimmäisen ujo ja ääneni tuntuu takertuvan kitalakeen saman tien, jos joku ulkopuolinen kuulee minun yritykseni. Mieheni kuullen kehtaan sentään lauleskella muun muassa Dion, Helloweenin ja Iron Maidenin kappaleita, koska pääsen korkealle ja kovaa. Mieheni tutustutti minut useisiin legendaarisiin bändeihin, joita en ollut aiemmin kuullut, koska hevihän oli nuoruudessani ja lapsuudessani saatanasta. Eräs evankelista otti jopa kirjoihinsa esimerkkejä Iron Maidenin "Number of the Beast" -levystä ja kärjisti koko bändin idean suoraan saatananpalvontaan. Onneksi opettelin jossain vaiheessa ajattelemaan omilla aivoillani ja tajuamaan, etteivät nuo bändit mitään perkuleenpalvausmusiikkia oikeasti ole. Sitä paitsi Bruce Dickinsonin ääni on jumalainen. Siis jumalainen. Ihan oikeasti, kuka muka pääsee niin korkeisiin oktaaveihin, paitsi tietysti edesmennyt Ronnie James Dio? Rauha hänen sielulleen. 

Manowarin Heart of Steel on minulle ja miehelleni tärkeä kappale, koska sen soidessa rakkaimpani polvistui eteeni ja kosi minua. "Tuletko vaimokseni?", hän kysyi. Voinette arvata, etten suinkaan vastannut kieltävästi kysymykseen, joka koskisi minun ja hänen loppuelämiä. Luulen, että kyseinen kipale kuullaan myös häissämme. Olen saanut musiikista voimaa myös äitini mahdolliseen kuolemaan ja sen käsittelemiseen. Jotkut saavat siis voimaa musiikista, toiset lukemisesta, minä molemmista. Kirjapostaus on siis tulossa myöhemmin.

maanantai 12. elokuuta 2013

WHERE'S DR. HOUSE WHEN OBVIOUSLY NEEDED?

Syöpälandiasta päivää. 

Syöpätautien klinikalle astelu hermostuttaa paitsi potilasta, myös omaisia. Kuskasimme tänään rakkaan karvaisemman puoliskoni kanssa äitini syöpätautien klinikalle kuuntelemaan koko vartalon TT-kuvauksen tuloksia. Sydämeni hakkasi, kurkkua kuivasi ja päässä kohisi. Itse potilaskin raportoi samanlaisia tuntemuksia, joten kun lääkäri kutsui äidin vastaanotolle, marssimme sisään lievästi sanoen jännittyneen näköisinä. En ehtinyt edes rekisteröidä äidin omalääkärin ilmeitä, mutta reippaasta tervehdyksestä päättelin äidin saavan hyviä uutisia: etäpesäkkeet olisivat pienentyneet, viimeinen CEF-hoito voitaisiin antaa ja äiti pääsisi leikkaukseen. Istahdimme alas, ja aloin aavistella ei-niin-hyviä uutisia lääkärin painaessaan katseen paperiröykkiöihinsä ja selvitellessään kurkkuaan.

Ei se tietenkään mennyt kuin elokuvissa. Äidillä hoidetaan rintasyöpää, vaikka primäärituumoria ei ole löydetty missään vaiheessa. Ensimmäinen merkki syövästä oli vuositarkastuksessa bongattu kainalon suurentunut imusolmuke, ja siitä tämä koko rumba lähti liikkeelle. Kainalosta napsaistun imusolmukkeen histologisen näytteen tulos väitti syövän olevan rintarauhasen adenokarsinooman etäpesäke, mutta missä on itse primäärituumori? No jaa-a, kertokaa se minullekin, koska minä en tiedä, eivätkä edes Suomen suurimman syöpäsairaalan lääkärit osaa sanoa, mistä tässä on kyse. Syövästä kuitenkin. Niin, tuskinpa ne antaisivatkaan ihan huvin vuoksi perusterveelle ihmiselle sytostaattihoitoja? 

Palataan nykyhetkeen. Lääkäri totesi kainalon alueen imusolmukkeiden reagoineen hoitoon jopa erinomaisesti: suurin osa etäpesäkkeistä oli kadonnut ja kutistunut reippaalla kädellä, mutta TT-tutkimus paljasti uusia maligneja muutoksia vasemman puolen pectoralislihaksen (=rintalihas) yläneljänneksessä sekä vasemmalla puolella soliskuopassa. Oh great. Äitiä hoitava lääkäri on erikoistuva lääkäri, joka oli käynyt ennen vastaanottoaikaa pyytämässä seniorilääkärin konsultaatiota. Kyllähän nyt vanhemmat, kokeneemmat ja viisaammat lääkärit tietävät mitä tehdä seuraavaksi, eikö? Eivät välttämättä aina. Seniorilääkärikin oli levitellyt käsiään eikä ollut osannut ottaa kantaa hoitolinjoihin, joten tämänkertaisen lääkärikäynnin tuloksena oli totaalinen epätietoisuus jatkosta. Vaihtoehdoiksi erikoistuva lääkäri kertoi joko CEF-hoidon jatkamisen loppuun saakka, sen jälkeen doketakselin ja suun kautta otettavan sytostaatin yhdistelmään tai CEF-hoidon jatkamisen loppuun ja sen jälkeen koittavan kirurgisen hoidon. 

Tällä viikolla lääkärit pitävät meetingiä äidin tilanteesta ihan ylilääkärin kanssa, ja ilmoitus hoitolinjasta tullee puhelimitse joko ylihuomenna tai torstaina. Hyvä uutinen on toki se, että äitiä hoidetaan, mutta hieman paskempi juttu on se, etteivät lääkäritkään oikein tiedä mitä tässä nyt hoidetaan. Mamma ca cum metastasis lienee diagnoosi joka lukee papereissa, mutta lääkäri totesi äidin tapauksen olevan helvetin harvinainen (no, ei nyt ihan noilla sanoilla kuitenkaan), eikä ennakkotapauksia juurikaan ole. Sehän on kiva tietää. Meidän perheemme tuntuu erikoistuneen tällaisiin käänteisiin lottovoittoihin: äidillä oli perussairautena sferosytoosi, joka on aika harvinainen verisairaus. Sama sairaus oli edesmenneellä siskollanikin, joka menehtyi Haemophilus Influenzaen aiheuttamaan sepsikseen vuonna 1983. Ei siinä vielä kaikki! Äidin iltatähti (eli minä) olikin duodenaaliatresiavauva, joka joutui heti synnyttyään leikkaukseen ja sai kaupan päälle refluksitaudin. Minun vauvallani oli sama duodenaaliatresia, ja sama rakas vauva menehtyi lapsivedenpoistojen aiheuttamaan infektioon raskausviikoilla 35+2. Jos äidin nyt piti sairastua syöpään, niin olisi sairastunut edes johonkin tavanomaiseen syöpään, mutta ei. Tietenkin tämänkin homman pitää olla harvinaista herkkua, käänteisen lottovoiton luokkaa. 

Jos äidistä tehdään ennakkotapaus ja lääketieteen saralla saadaan mullistavia tutkimustuloksia aikaan, Helsingin Yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkijat saavat kyllä maksaa perheellemme provikat tästäkin huvista. ;) 

Syöpäläisen tytär kiittää, kuittaa eikä tiedä pitäisikö tässä nyt itkeä vai nauraa. 
Onneksi musta huumori kuitenkin vielä kukkii, eikä kukaan meistä ole lannistumassa tai antamassa periksi, ei edes itse potilas. Se lienee tärkeintä.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

JOTAIN VANHAA, JOTAIN UUTTA

Syksy taitaa olla jo täällä, ja sitä myöten olen alkanut miettiä tämän blogin lopettamista ja uuden aloittamista ihan puhtaalta pöydältä. Mietiskelin aamukahvin lomassa, haluanko jatkaa tässä blogissa pohdiskelujani ja kirjoittelua, mutta totesin että lienee parempi aloittaa uusi blogi. Haluaisin jatkossa keskittyä kaikkiin mahdollisiin asioihin, en vain yhteen tiettyyn juttuun. Onhan elämässäni nytkin ainakin äidin syöpä, joka hallitsee elämäämme aika paljon tällä hetkellä. Minun tehtäväkseni on jäänyt pidellä lankoja käsissäni, muistuttaa lääkäriajoista, olla mukana vastaanotoilla kuulemassa uutisia ja kertoa lääketieteellisiä faktoja äidille, jos vastaanotolta lähtiessä jäi vielä jotain epäselviä asioita. En kuitenkaan tahdo jatkossa keskittyä vain äidin syöpään, lapsen menetykseen tai lapsettomuuteen blogissani. 

Olen blogannut nelisen vuotta aktiivisesti. Ensimmäinen blogini keskittyi syömishäiriöstä toipumiseen, sen sairastumisen syihin, avioeron jälkeiseen elämään ja sen sellaisiin asioihin. Toinen blogi oli raskausajan blogi, johon kirjoittelin fiiliksiäni ensi kertaa raskaana olemisesta syömishäiriön jälkeen, Peikkiksen kuoleman jälkeen pidin sille omistettua teemablogia ja sitten aloitin tämän blogin, blogin jossa purin lapsenkaipuutani ja sittemmin äidin syöpää ja sitä matkaa, jolle tempauduimme. 

Syksyn tullen elämässäni on muuttunut monikin asia. Blogini eivät ole koskaan repineet mitään suuria lukijamääriä, enkä toisaalta pyrikään sellaiseen. Niiden aihealueet ovat olleet aika arkaluontoisia, joten kommentin jättäminenkin on varmasti ollut kaikille lukijoille vaikeaa, sydämen jättäminen tuntuu pidemmän päälle tyhjänpäiväiseltä ja sanat ovat usein lopussa. Tiedän tunteen, näin käy usein minullekin kun joudun reagoimaan ei-niin-mukaviin asioihin. Siksipä mietinkin uuden blogin aloittamista puhtaalta pöydältä. En halua enää koota teemablogia minkään tietyn aihealueen ympärille. Totta kai blogissani käsiteltäisiin edellä mainittuja tematiikkojakin, mutta ne eivät olisi mitenkään pääosassa. Haluaisin kirjoitella urahaaveistani, itse kirjoittamisesta, elämästä, musiikista, keikoista joilla käymme, ihmisenä kasvamisesta, parisuhteessa kasvamisesta ja toinen toiselta oppimisesta, siitä miten minä olen muuttunut näiden neljän bloggausvuoden aikana (ja toki muutenkin). En odotakaan suurta suosiota näille horinoille, sillä täältä ei tule ikinä löytymään kuvia päivän asuista, hiustyylien pohdintaa tai sisustusvinkkejä. 

En ole koskaan ollut kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen. Tietysti pidän huolen siitä, että lähden hiukset puhtaina ja muutenkin raikkaalta tuoksuen liikkeelle, mutten jaksa panostaa ulkonäkööni arkisin juuri mitenkään. Musakeikoille ja juhlintaan tietysti meikkaan ja tällään, onhan se aina joskus kivaa. Sisustushaaveet kaatuvat mieheen, jonka kanssa väännämme edelleen kättä siitä, saako sen edellisen asunnon ikkunassa roikkunutta verhon virkaa toimittanutta Simpsons-pussilakanaa ripustaa tämän asunnon ikkunaan. Minun mielipiteeni: "Vain kuolleen ruumiini yli. Se EI tule roikkumaan MISSÄÄN ikkunassa täällä!" Miehen mielipide: "Ja mähän ripustan sen ikkunaan kun sä olet taas palannut töihin lomalta." Kirjoittele tässä nyt siis kauniista sisustuksesta. Miehet ovat ikuisesti pikkupoikia. Päivän asu? Puen yleensä sitä, mitä ensimmäisenä käteen osuu. Asujen värit ovat pääsääntöisesti mustaa, mustaa, mustaa. Eipä niistä kovin innostavia muotikuvia tänne saa, ja muutenkin tykkään pukeutua muodinvastaisesti. 

Uusi blogi siis tulee, ja toivon että mahdollisimman moni lukijoistani seuraisi minua sinne. Mistä te toivoisitte minun kirjoittavan? Inspiroiko syksy teitäkin johonkin aivan uusiin juttuihin?

PÄIVÄN ASU...

...jos etsit täältä sellaista, olet täysin väärässä blogissa. Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää!

Tuli sellainen olo, että tekee mieli kirjoittaa. Aivoni eivät ole samaa mieltä kanssani asiasta, sillä mielessäni ei ole mitään selkeää aihetta josta haluaisin kirjoittaa. Aiheita kyllä pyörii mielessäni, mutta ne ovat kovin henkilökohtaisia ja intiimejä asioita, sellaisia joista en välttämättä haluaisi kirjoitella julkiseen blogiin omalla naamallani. Olen miettinyt viime aikoina paljon parisuhteiden tasapainoa, rakastumista, fyysistä vetovoimaa ja tärkeimpänä SEKSIÄ ja SEKSUAALISUUTTA. Mainitsinko ne nyt varmasti selkein sanankääntein? Hyvä. Niin oli tarkoituskin. Haluaisin kirjoittaa näistä aiheista paljonkin, mutta kirjoitan tätä blogia edelleenkin omalla naamallani ja oikeastaan nimelläni. Ette siis saa lukea täältä jatkossakaan (sosiaali)pornoa seksifantasioistani, seksielämäni vilkkaudesta tai muistakaan jutuista.

Sen sijaan tästä aihealueesta saan loistavan aasinsillan urapohdintoihini. Olkoon se jatkona edelliselle postaukselle.


Haluaisin kyllä teologian maisterin tutkinnon ja samaan pakettiin hamassa tulevaisuudessa psykoterapeutin tutkinnon. Haluaisin ihan erityisesti paitsi sairaala- tai oppilaitospastoriksi, myös seksuaaliterapeutiksi. Moni voisi kuvitella homman olevan Itse Asiaan keskittyvää opastamista, mutta seksuaalisuus on paljon muutakin. Se on jokaisessa ihmisessä jo ihan syntymästä lähtien, ja jo pienet vauvat kiinnostuvat omasta jalkovälistään jossain vaiheessa. Se on muutakin kuin nautinnon saamista ja sen antamista, ekoja kertoja tai suoritusta, sillä seksuaalisuus on osa jokaisen persoonallisuutta ja näin ollen hyvin hauras ja haavoittuva alue ihmisessä. Miksikö haluaisin seksuaaliterapeutiksi? Minullakin on ollut omia ongelmia elämässäni kasapäin, joten miten kaltaiseni nainen voisi koskaan auttaa muita näinkin herkillä alueilla? 

Ei se terapeutiksi alkaminen vaadi tasaista ja helppoa elämää taustalle. Kovin rikkinäisenä ja psyykkisesti epätasapainoisena ei tietenkään kannata alkaa harkita minkäänlaista terapeutin uraa, mutta jos vain on sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa, voi hyvinkin olla avuksi muillekin ihmisille. Minulla on ollut monenlaisia suhtautumistapoja seksiin. Olen ollut hyvin epävarma itsestäni ja viehättävyydestäni, mutta iän myötä olen tullut itsevarmemmaksi ja tiedän mitä haluan elämältäni, parisuhteeltani ja seksielämältäni. Haluaisin auttaa ihmisiä, jotka ovat solmussa tai lukossa itsensä kanssa, ja se heijastuu usein seksuaalisuuteenkiin. Haluaisin auttaa naisia, jotka ovat kokeneet gynekologisen syövän ja sen leikkauksen tai naisia, joilla fyysinen sairaus on vaikuttanut siihen kaikista herkimpään alueeseen. Seksuaalisuus on muutenkin psykologian ja psykiatrian osa-alue, jossa ei ole valmiita vastauksia kysymyksiin. Uskoisin työn olevan haastavaa pitkänkin ajan jälkeen. Okei, se voi käydä joskus raskaaksi, mutta onneksi terapeuteille on järjestetty toimiva työnohjaus. 

Ainahan sitä saa haaveilla, niin.
Halusinhan minä lapsena lähetyslääkäriksikin, mutta ei näillä aivoilla lääkikseen mennä.

Siihen se kirjoitusinspiraatio sitten tyssäsi. Syytän tästä töksähtävästä lopusta ulkona vallitsevaa ukkosta enteilevää ilmaa ja siitä kumpuavaa päänsärkyä. Onni on Burana. <3

Mistä haluaisitte minun kirjoittavan seuraavaksi? Ehdotuksia otetaan vastaan! (Ai niin, paitsi eihän tätä tietenkään kukaan lue, hah-hah!) *wirn*

torstai 8. elokuuta 2013

ALL WORK AND NO PLAY MAKES... EI KUN?

Työtoverini Maria kirjoitteli blogissaan postauksen siitä, mitä tekee työkseen, miten hommaan ajautui ja mitä on tehnyt ennen nykyistä työtään. Inspiroiduin siis, eihän tässä lomalla ole oikein muutakaan tekemistä kuin A) päivittää blogia, B) katsoa tv:tä, C) juhlia (ei onnistu tilin saldoa vilkaistuani) tai D) nukkua. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta, mutta ei se mitään, blogini lukeminen ei missään tapauksessa ole pakollista, enkä ole viemässä ketään raastupaan lukematta jättämisestä tai kommentoimattomuudesta. Pitäähän tätäkin päivittää joskus muillakin asioilla kuin äidin syövällä, omalla menetykselläni tai lapsettomuusväninöillä. 

Olen tehnyt elämäni aikana kaikenlaisia töitä. Elämäni ensimmäinen kesätyö oli 14-vuotiaana koiran ulkoilutus, ruokkiminen ja hoitaminen isännän ollessa jatkuvasti matkoilla. Siitä sitten ajauduin 17-vuotiaana puhelinhaastattelijaksi, ja abivuoden jälkeen ajauduin viettämään välivuottani McDonaldsin leipiin. Tein kassalla duunia, ladoin ranskalaisia perunoita pusseihin, huutelin hampurilaistilauksia, kiikutin tilauksia pöytään, hymyilin, tein pehmiksiä ja McFlurryja, hikoilin, v*ttuunnuin ja opiskelemaan päästyäni totesin, ettei enää ikinä. Näen muuten yhä edelleenkin painajaisia siitä työpaikasta, vaikka viimeisestä työvuorosta kyseisen ylikansallisen yhtiön leivissä on jo lähes kymmenen vuotta. Mäkkärin jälkeen ajauduin tekemään eri firmojen tuote-esittelyjä teologian opintojen ohella, ja tykkäsinkin hommasta. Välillä se oli vain yksinäistä ja yksitoikkoista. Päätettyäni vaihtaa alaa ajauduin tekemään oman alan hommia ensin harjoittelujen muodossa (muistan ikuisesti ensimmäisen harjoitteluni vanhuspuolella ja luulin kaiken duunin olevan yhtä yksitoikkoista), sittemmin kesätöiden ja keikkatöiden muodossa. 

Elämässäni sattuneiden surkeiden sattumusten jälkeen paloin ensin opiskeluissani loppuun, sen jälkeen töissänikin. Keikkaahan olisi riittänyt, mutta kun ei pysty niin ei pysty. Viimeisimmät hoitoalan keikkani tein kuitenkin päivystysluontoisissa hommissa perusterveydenhuollon parissa, ja pidin sekä työympäristöstä että työtahdista: välillä työ oli haastavampaa ja kiireisempää, välillä hiljaisempaa. Istuimmepa eräässä yövuorossa kansliassa katsellen netistä Poliiseja ja muita sarjoja, koska polille ei tullut yhden yhtäkään potilasta. Silloin tunsi ansaitsevansa senttinsä ja euronsa jopa naurettavan helposti. 

Huhtikuussa sekä IRL-, että blogiystäväni Marjut huuteli sosiaalisessa mediassa, että hänen työpaikalleen tarvittaisiin lisää työntekijöitä. Hommat kuulemma kaatuivat niskaan ja nopeita kirjoittajia sekä alan sanastoa tuntevia tarvittaisiin töihin. Mikä työ sitten oli kyseessä? No, tekstinkäsittelyhommapa hyvinkin, itse asiassa lääkärien tekstien purkaminen diginauhoituksista ihan oikeaksi tekstiksi potilastietojärjestelmiin. Lääkärit nimittäin kirjoittavat todella harvoin käyntitekstit itse puhtaaksi. Sellaisen harvinaisuuden olen nähnyt tapahtuvan vain päivystysympäristössä, kun potilas on odottanut erittäin kiireellistä kuljetusta erikoissairaanhoidon piiriin eikä tekstin purkamista ole voinut jäädä odottelemaan (jatkohoitopaikkaan kun on hyvä laittaa kaikki mahdolliset asiakirjat siitä epikriisistä lähtien potilaan mukaan, koska eri hoitopaikoissa on eri potilastietojärjestelmät). Muuten lääkärit sanelevat potilaan tiedot nauhalle, josta tekstinkäsittelijät tai osastonsihteerit purkavat ne luettavaan muotoon. 

Päätin ettei yrittänyttä laiteta ja pistin sähköpostilla hakemuksen ystäväni työpaikkaan. Samana päivänä olin jo sopinut työhaastatteluajan, ja työhaastattelussa oli kirjoitustesti. Kirjoittelin aika nopeasti pari tekstiä puhtaaksi, ja kymmenen minuutin kuluttua haastattelun päättymisestä ja lähtemisestäni sain puhelun: "Tervetuloa töihin meille!" Työsopimuksessani lukee kuukausittaisten merkkimäärien (pisteet, pilkut, kirjaimet, numerot, välilyönnit) olevan vähintään 60 000 merkkiä päivässä tai 1 300 000 merkkiä kuukaudessa. Päivittäinen työaikahan on se 8 tuntia, ellei satu olemaan freelancer (kuten allekirjoittanut kesän ajalta), jolloin työnantajaa ei kiinnosta kirjoittaako työntekijä 200 vai 200 000 merkkiä päivässä. Pari ensimmäistä työpäivää menivät talon tavoille opetellen ja järjestelmien kanssa säätämiseen, mutta pian aloin saada kasaan 60 000 merkkiä (kolmas työpäivä), sitten 70 000, 80 000, 90 000, 100 000 merkkiä... ja jostain kumman syystä saan nyt 14.8. toistaiseksi voimassaolevan työsopimuksen. Veikkaan, että pomot ovat katsoneet paremmaksi pitää minut jengissä. No, olenhan minä nopea kirjoittaja, potilastietojärjestelmät ovat suurimmilta osin tuttuja, ainakin Pegasos, Effica ja Miranda, sanasto on hallussa eikä asiakkailta ole tullut noottia. En siis ole paskin mahdollinen työssäni. Paska puoli tässä työssä tosin on siinä, että perusterveydenhuollon tekstien kirjoittaminen voi joskus maistua puulta, korvatulehdustapauksen toisensa perään kirjoittamisen jälkeen saattaa tehdä mieli hokea vittusaatanaperkelettä, joku lääkäri mumeltaa tekstiä nauhalle todennäköisesti kokonainen pullapitko tai miehen elin suussa ja paikat menevät jumiin. Olin tässä taannoin jäätävällä relaksantti- ja tulehduskipulääkekuurilla saatuani niskani ja yläselkäni sellaiseen kuntoon ettei pääni kääntynyt enää mihinkään suuntaan, mutta mitäs pienistä. Työni on kuitenkin itsenäistä, minulla on mukavat työkaverit, työ on joustavaa, taukomääristä ei nillitetä jos vain hoitaa hommansa, ja yli 60 000 merkin menneistä merkkimääristä kertyy mukavasti bonuksiakin. Palkkakaan ei ole huono, ja etenemismahdollisuuksiakin kuulemma on. 

En todennäköisesti jää tähän työhön koko loppuelämäkseni. Haaveissani siintää teologisen tiedekunnan penkeille palaaminen ja teologian maisterin tutkinnon opiskelu. Haluaisin päätyä joko sairaalapapiksi tai toimittajan töihin, mutta todennäköisesti pääsisin kuitenkin ensin ihan tavalliseksi seurakuntapastoriksi. Ah, riparituntien pitäminen, häät, hautajaiset, ristiäiset... Haaveilen myös kirjan kirjoittamisesta, mutta siihen minulla tuskin on lahjoja riittävästi. Saapa nähdä, haaveita pitää aina olla. Kysäisenpä tämän vuodatuksen loppuun lukijoiltani sellaisen pikku jutun, että oletteko te unelmaduunissanne? Jos ette, mitä haluaisitte tehdä ja jos olette, miksi se on unelmatyö? 

Kiitoksia vain Marialle inspiraatiosta, menee se loma näinkin. ;) Sitä paitsi tämän tekstinkin kirjoittamiseen kului alle 15 minuuttia. Repikää siitä.

AROUND THE WORLD

Muistan ensimmäisen matkani ulkomaille ikuisesti. Ennen 21 vuoden kypsää ikää olin käynyt vain Ruotsissa, sielläkin Tukholmassa ja 13 vuoden kypsässä iässä erään paikallisen helluntaiseurakunnan järjestämällä leirillä Länsi-Ruotsissa Göteborgin lähellä. Yövyimme YWAM:n tiloissa Restenäsissä, noin reilun 100 kilometrin päässä Göteborgista. Lähin suuri kaupunki oli Uddevalla, jossa kävimme nuortenryhmämme kanssa evankelioimassa. Se taisi olla ensimmäinen ulkomaanmatkani ennen täysi-ikäisyyden saavuttamista. 21-vuotiaana nuorena rouvana lähdimme nimittäin ex-aviomieheni kanssa myöhäiselle häämatkalle Kyprokselle. Otimme äkkilähdöt Finnmatkojen sivustolta ja majoituimme Agia Napan lähellä sijaitsevalle pienelle paikkakunnalle ja nautimme olostamme. No, siitähän se lähti, kaukokaipuun poteminen nimittäin.

Pari vuotta Kyproksen jälkeen suuntasimme exäni kanssa kulkumme Turkkiin, Marmariksen turistihelvettiin nauttimaan olostamme, neljä kuukautta myöhemmin hain avioeroa, ja kesällä 2009 reissasin ensin serkkuni kanssa Roomaan ja elokuussa 2009 valloitin Barcelonan yksin. Valitettavasti tuon ikimuistoisen reissukesän jälkeen tutustuin ex-avomieheeni, tulin raskaaksi, menetin lapseni ja viimeiset kolme vuotta ovat menneet enemmän tai vähemmän taloudellisten vaikeuksien kanssa kamppaillessa. Suurimmat reissuni olemme tehneet nykyisen mieheni kanssa Tukholmaan viime syksynä kaverin synttäriristeilyn muodossa, ja Vanhasta Kaupungistakin valloitimme lähinnä pubien terassit. Onneksi sää sentään suosi. 

Kun on kerran saanut matkakärpäsen pureman, sitä ei voi enää parantaa. Ainoa keino hoitaa tautia on matkustaminen, ja sekin on vain oireita lievittävää. Matkan jälkeen tekee mieli alkaa suunnitella jo seuraavaa matkaa. Onneksi miehenikin olisi kovin innostunut reissaamisesta. Haluaisimme käydä Amsterdamissa, Skotlannissa, Dublinissa, Lontoossa, Pariisissa, Prahassa, Budapestissa, Itävallassa, New Yorkissa, Los Angelesissa... you name it. Jos saisin lottovoiton, lähtisin suoralta kädeltä maailmanympärimatkalle mieheni ja rinkan kanssa. Ensimmäinen etappi olisi ehdottomasti Australia. Sydneyn oopperatalo olisi must see -kohde, Ayers Rockia olisi mahtavaa päästä pällistelemään lähietäisyydeltä, rantaelämääkin voisi maistella tovin jos toisenkin... ja sieltä matka voisi jatkua vaikkapa Uusi-Seelantiin, legendaarisen elokuvatrilogian Taru Sormusten Herrasta miljööseen.

Josko nyt kuitenkin tyytyisimme ensin vähemmän korkealentoisiin suunnitelmiin ja lähtisimme moikkaamaan hevariystäviämme Göteborgiin. Sieltähän voisi vaikka matkustaa käymään Kööpenhaminassa jos tahtoo. Riikassa olisi myös mukava käydä... Jos jäämme lapsettomiksi tässä parisuhteessa, reissaaminen on yksi vaihtoehto elää mielekästä elämää. Täytyy siis alkaa säästää rahaa ja suunnitella seikkailuja. Göteborgin jälkeen olisi ehkä pakko buukata matka vaikka Dubliniin tai Skotlantiin. Let's see. 

Olen saanut matkakärpäsen pureman, eikä oireita lievittäviä hoitoja ole vielä edes kokeiltu. Please help me! Auttaisikohan kotimaan matkailu yhtään? Ainahan sitä voisi käydä vaikka Kiteellä. ;)

tiistai 6. elokuuta 2013

KIITOLLINEN, ONNELLINEN, SIUNATTU.

Kesä on mennyt ohi nopeasti, ja syksyn tullessa uudet tuulet puhaltavat elämässäni. Kesään on mahtunut paljon iloa, töitä, lomailua ja ehkä vähän itkuakin. Festarit, työt, yleinen hengailu ja äidin syöpähoidot ovat rytmittäneet kesää niin, että nyt elokuun alun päivinä huomaan syksyn kolkuttelevan ovella. Kesää on vielä vähän jäljellä, mutta syksyn saapumisen huomaa hämärtyvissä illoissa ja jossakin, mikä leijuu ilmassa. Tuskin maltan odottaakaan niitä ihanan kirpeitä ja viileitä syyskuun aamuja, niitä, jotka alkavat aamukahvilla ja reippaalla kävelyllä bussipysäkille. Tuskin maltan odottaa ruskaa, joka on luonnon oma taideteos, ja tuskin maltan odottaa montaa muutakaan asiaa. 

Sylini on pysynyt ja tulee ehkä pysymäänkin tyhjänä ties mihin saakka, mutta siitä huolimatta olen havahtunut huomaamaan olevani kiitollinen, onnellinen ja siunattukin. Vielä vuosi sitten iso osa elämästäni oli levällään, matkustin kahden kaupungin välillä enkä tuntenut kuuluvani oikein minnekään. Koti on totta kai siellä missä sydänkin, mutta yhteenmuutto mieheni kanssa on helpottanut asioita huomattavasti. Viikon kuluttua allekirjoitan vakituisen työsopimuksen, ja opiskelut jäävät joksikin aikaa tauolle. Äitini syöpähoidotkin rullaavat omalla painollaan. Saamme jännittää vielä koko vartalon tietokonetomografiatutkimuksen tuloksia ja sytostaattihoitojen jatkumista. Jos kasvaimet ovat pienentyneet tarpeeksi eikä yllätysetäpesäkkeitä löydy mistään, äiti pääsee seuraavan sytoannoksen jälkeen leikkaukseen. Sekin tuo elämään omat haasteensa. Olen silti todella kiitollinen siitä, ettei äidin kunto ole romahtanut. Ei hänestä huomaisi sairautta ollenkaan jos ei katsoisi huivipäistä ja kaljua olemusta. Hän jaksaa käydä lenkeillä ja on muutenkin saanut elämäniloa ja huumorintajua takaisin. 

Olen myös onnellinen parisuhteestani. Ei se enää ole samanlaista tunteiden ilotulitusta kuin joskus alussa, mutta katsoessani miestäni olen onnellinen. Nauramme paljon yhdessä, uskallamme kiukutellakin toisillemme emmekä koskaan mene vihaisina nukkumaan. Suuren onnenhuuman sijaan on ihanaa käydä nukkumaan toisen viereen ja antaa iltapusut, joita ilman kumpikaan ei pystyisi käymään unten maille. On ihanaa herätä aamulla ja keittää kahvit, touhuta kumpikin omia asioitaan ennen pahimman väsymyksen hälventymistä, käydä kaupassa yhdessä, viettää vapaa-aikaa ystävien kanssa ja elää tavallista arkea. En minä kaipaa romanttisia illallisia kalliissa ravintolassa, ruusuja ja jatkuvaa hemmottelua. Parisuhteessa parasta on arjen jakaminen toisen kanssa, niin iloisten, surullisten kuin ärsyttävienkin juttujen kertominen puolin ja toisin, siivousvuoroista kinastelu, tv:n katsominen käsikkäin ja se, ettei tarvitse tulla yksin tyhjään kotiin. Toinen puolikkaani on löytynyt, ja hyvä niin. Ehkäpä jonain päivänä solmimme sen avioliitonkin.

Olen huomannut kasvaneeni ihmisenä hurjasti kahden viimeisen vuoden aikana. Elämä ei ole aina kohdellut ruusuisesti, mutta nyt osaan olla kärsivällisempi tulevaisuuden suhteen ja toisaalta suhtautua vaikeuksiinkin realistisesti. Ne ovat osa elämää. Kaikkien vaikeuksien keskellä olen opetellut keskittymään hetkeen ja asioihin jotka ovat hyvin. Niitä on paljon. Olen saanut vakituisen työpaikan lisäksi elämäni muutenkin järjestykseen ja aikuistunut tämän kevään ja kesän aikana enemmän kuin viimeisten 28 vuoden aikana muuten. Olen löytänyt kirjoittamisen ilon uudelleen, ja olen saanut nauttia monista musiikkikeikoistakin. Vaikken olekaan erityisen musikaalinen itse, nautin viime lauantaina suunnattomasti lempibändini V for Violencen keikasta Bar Loosessa. Musiikki pitää hengissä, ja sen kuunteluun voi kanavoida paljon fiiliksiä, joita ei ehkä osaisi pukea sanoiksi ollenkaan. Lisäksi olen lupautunut avustamaan ystävääni opinnäytetyöprojektissa ja haaveilen edelleenkin kirjan kirjoittamisesta. Olisi ihanaa saada uunituore kirja painosta ja ihmetellä, olenko minä todellakin saanut aikaan jotain, mikä JULKAISTAAN? Saa nähdä.

Syksy tuntuu aina olevan uusien haasteiden ja unelmien toteutuksen aikaa, joten beware! Kerrankin olen innoissani tulevista haasteista enkä vain voivottele ajan kulumista. Tarkoituksellisuus? Se löytyy arjen keskeltä pienistä hetkistä ja sen oivaltamisesta, että tavallinenkin elämä on oikeastaan todella mukavaa onnenhetkineen ja suruineenkin. 


Mitä te odotatte tulevalta syksyltä? Onko elämäänne tulossa uusia haasteita tai vaiheita, joita odotatte tai pelkäätte?

perjantai 19. heinäkuuta 2013

THREE YEARS AND STILL COUNTING

Tuntuu kuin se päivä olisi ollut vasta eilen. Tuntuu kuin siitä olisi kulunut vasta kaksi tuntia, kun kuulin ne kohtalokkaat sanat lääkärin suusta: "Valitettavasti sykettä ei löydy". Niiden sanojen jälkeen putosin jyrkänteeltä alas mustaan, tyhjään tilaan, jossa kukaan ei tuntunut kuulevan huutoani. Ensin tärisin mitäännäkemättömin silmin tuolilla istuen tuijottaen tyhjyyteen. Sen jälkeen itkin ja huusin kurkku suorana, välillä nauraen hysteerisesti. Se päivä oli todennäköisesti elämäni kamalin päivä, päivä jota kenenkään ei koskaan pitäisi kokea. Kenenkään ei pitäisi joutua synnyttämään kuollutta sikiötä. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan vanhemmuutta ilman lasta. Silti sen kokee aina joku.

Vaikka siitä päivästä tuntuukin kuluneen vasta vähän aikaa, totuus on että siitä on kulunut jo kolme vuotta. Huomenna on tasan kolme vuotta siitä, kun sain pieneksi hetkeksi syliini kauniin, tummatukkaisen tytön, jolla oli pituutta 50 cm ja painoa 2100 grammaa. Millainenhan Peikkis olisi nyt, jos hän olisi selvinnyt? On ehkä turha miettiä tällaisia, mutta aina välillä maalaan mieleeni kuvan topakasta, energisestä kolmevuotiaasta, joka kulkisi tumma, luonnonkihara tukka saparoilla farkkumekossa ja makkaralla olevissa sukkahousuissa. Hän puhuisi varmasti enemmän kuin kuuntelisi, kävisi läpi ehkä pahinta uhmaikää ikinä ja toisaalta hauskuuttaisi äitiään hassuilla jutuillaan, ihmettelisi maailman menoa ja olisi maailman rakkain ja ihanin leikki-ikäinen. Kuvittelen, kuinka hän kurottautuisi syliini antamaan pusuja. Kuvittelen hetket, joina käpertyisimme sohvannurkkaan lukemaan satukirjoja yhdessä, ja kuvittelen kuinka letittäisin pienokaiseni tukkaa ja olisin niin maan ylpeä osaavasta ja fiksusta tytöstä. Kuvittelen myös päiviä, joina rakkaani aiheuttaisi minulle ennenaikaista hiusten harmaantumista tempauksillaan, ja päiviä joina huudan naama punaisena pieneni metkuille.

Ainahan sitä saa kuvitella.
Milloin tämän kuvittelun lopettaa? Sittenkö, kun lapsen kuolemasta on kulunut viisi vuotta? Kymmenen? Kaksikymmentä? Vai lopettaako sitä koskaan? Luulen, että pieni Peikkikseni kulkee aina mukana sydämessäni. Luulen, että mietin vielä kuolinvuoteellanikin, millainen maailman täydellisin ja kaunein lapseni olisi minkäkin ikäisenä. Mietin, miten hän pärjäisi koulussa. Todennäköisesti itken nähdessäni Peikkiksen ikäisten lasten kulkevan ensimmäistä kertaa koulutiellä suhteettoman suuret reput selässään ja mietin, että minä en saa koskaan saattaa esikoistani kouluun. En saa ikinä olla hänen rippijuhlissaan enkä juhlia valmistumista tai ylioppilasjuhlia. Minusta ei koskaan tule Peikkiksen kumppaneille anoppia enkä saa koskaan Peikkiksen lapsenlapsia. Se sattuu syvälle sydämeen, vaikka menetyksestä onkin jo kulunut aikaa. Äiti vain on äiti, vaikka lasta ei olisikaan sylissä.

Oli aika ennen Peikkistä, ja nyt on aika Peikkiksen menetyksen jälkeen. Sen päivän jälkeen henkilökohtainen ajanlaskuni muuttui peruuttamattomasti, ja vaikka kuinka tahtoisin, en saa mistään aikakonetta niin että voisin muuttaa tapahtumien kulun. Minun on vain sopeuduttava. On sopeuduttava tähän elämään, ja on sopeuduttava siihenkin etten kenties koskaan saakaan Peikkikselle elävää pikkusisarusta. Onhan se julmetun epäreilua, mutta elämäänsä ei voi aina vaikuttaa itse.

Huomenna en jouda miettimään pienokaiseni syntymäpäivää, sillä lähdemme pitämään hauskaa rumem... siis paremman puoliskoni serkun häihin toiselle paikkakunnalle. Onneksi voin naamioida kyyneleeni siellä ilonkyyneliksi ja liimata kasvoilleni tekohymyn. Jos alkaa itkettää liikaa, voin aina painua vessaan nyyhkyttämään. 


Vuosipäiviin ei vain koskaan totu. Siitä on jo kolme vuotta, ja edelleenkin odotan ja toivon että saisin kantaa jonain kauniina päivänä sydämeni alla Peikkikselle pikkusiskoa tai -veljeä, jonka saan lopulta punaisena ja huutavana käärönä rinnoilleni synnytyssalissa, ja jonka saa ihan oikeasti viedä kotiin saakka, Peikkiksestä kun jäivät muistoksi kotiin vietäväksi vain valokuvat, käden- ja jalanjäljet ja hiustupsu. Ehkä minä vielä saan kokea ensimmäisten hampaiden puhkeamisen, kävelemään oppimisen, koulutielle saattamisen ja kaikki nuo asiat, joita en ole saanut Peikkiksen kanssa kokea. Ehkä. Siihen haluaisin ainakin yrittää luottaa.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

WHAT IS BEAUTY?

Kauneusihanteet ovat vaihdelleet vuosisatojen kuluessa. Joskus on ollut hienoa, jos nainen on kaventanut vyötäröään korsetilla niin, että hyvä kun on saanut henkeä, ja joskus taas rubensilainen vartalonmuoto on ollut seksikkäintä ikinä. Nyky-yhteiskunnassa on sairaalloisia kauneusihanteita. Naisen täytyy olla laiha, ja koska muotisuunnittelijat ovat lähes kaikki homoja, naisille suunnatut vaatteet on tehty laihoille vartaloille. Olen itsekin joskus mahtunut tuumakoon 26 farkkuihin ja koon 32 vaatteisiin. En ollut silloin onnellinen, istuminen sattui koska takapuolessa ei ollut minkäänlaista rasvakudosta, ja pyöräilin spinningissä itseni lähestulkoon pyörryksiin. Tervettä, eikö vain? Päivän ruokalista saattoi sisältää yhden 0,2%:n rahkan ilman mausteita, vähärasvaisen salaatin ilman kastiketta, iltapalaksi toisen rahkan ja kaksi litraa mustaa kahvia. Ihme, että säilyin hengissä.

Parantumiseni alkoi Syömishäiriöyksikössä saamani loistavan ja ammattitaitoisen henkilökunnan avulla, mutta sitten tulin raskaaksi. Se toi omat kiemuransa kehonkuvaani. Ei ollut helppoa hyväksyä leveneviä lanteita, kasvavaa vatsaa ja rintoja, jotka pamahtivat muutamassa kuukaudessa kolme kuppikokoa suuremmiksi. En tuntenut itseäni silloin kauniiksi ja naiselliseksi vaan lähinnä lehmämäiseksi meijeriksi. Oman säväyksensä raskauteen toivat toki helteet, ylisuuri vatsa ja norsumaisiin mittoihin turvonneet nilkat. Kun sitten lääkäri totesi, ettei sykettä löydy, jouduinkin yhtäkkiä sopeutumaan synnyttäneen naisen vartaloon ilman lasta merkkinä siitä. Parisuhteen kaaduttua mietin kauan, voisiko kukaan koskaan hyväksyä vartaloani tällaisena: synnyttäneen naisen kroppana. Silloin oivalsin jotain.


Toisten ihmisten mielipiteillä ei ole loppujen lopuksi paskankaan väliä. En ole missimitoissa, mutten myöskään ylipainoinen. Vatsakumpua, reittä ja persettä löytyy, mutta on minussa hyviäkin puolia. Minulla on vyötärö, lantioni on synnytyksen jälkeen entistäkin hedelmällisemmän näköinen (kuinka ironista!), rintani ovat sopusuhtaiset, solisluuni näkyvät ja kaulani on hoikka, melkeinpä joutsenmainen. En siis ole rumimmasta päästä, en ollenkaan. Vähitellen aloin hyväksyä vartaloni sellaisena kuin se on: synnyttäneen naisen kroppana. Se on kantanut uutta elämää sisällään. Peikkiksen kuolema ei ollut kenenkään syy, ja vähitellen olen alkanut muistella hymyillen aikoja jolloin näytin omasta mielestäni lehmältä. Myöhemmin katsoessani raskausaikana otettuja valokuvia huomasin hehkuneeni äitiyden onnea. Ehkäpä saan joskus kokea sen, ja ehkäpä hyväksyn silloin helpommin raskauden tuomat muutokset kroppaani.

Nyt synnytyksestä on pian kolme vuotta, ja leventyneitä lanteita lukuunottamatta näytän hoikahkolta naiselta, josta ei välttämättä koskaan näkisi, että tuo on ollut raskaana. Olen oppinut kohtelemaan kehoani lempeämmin, ja vaikka vieläkin tulee päiviä jolloin tunnen itseni merilehmäksi ja valaaksi (kiitos, PMS, tuo jokaisen naisen paras ystävä), pyrin katsomaan joka aamu peiliin ja kehumaan itseäni edes vähän. Kun opettelen ensin pitämään itseäni kauniina, muutkin huomaavat sen ja alkavat ajatella ehkä samalla lailla. Mitäpä väliä sillä loppujen lopuksi onkaan, vaikka en olekaan kaikkien mielestä kaunis. Pääasia on, että minä itse välitän itsestäni ja kumppanini ajattelee minun olevan kaunis. Yleiset kauneusihanteet ovat yliarvostettuja, samoin Facebookissa kiertävät statukset: "Naisen pitää olla naisen näköinen, ei tuulennussima vinkuheinä". Meitä on erilaisia. Joku on hoikka, joku vähän pulleampi, joku sopusuhtainen, joku vähän reitevämpi, rinnakkaampi, vatsakkaampi, mutta onneksi jokaiselle naiselle löytyy aina ihailijoita. Kauneus on katsojan silmässä. Mitä se on joltakin pois, jos joku tykkää niistä nk. tuulennussimista vinkuheinistä? Tuollainen vakuuttelu kielii minusta vain huonosta itsetunnosta ja siitä, että noiden jakajat ehkä haluaisivat itsekin olla laihoja, taistelevat ylipainon kanssa, you name it.

Oikeastaan voisin sanoa, että läpikäymäni syömishäiriöhelvetti, lapsen kantaminen ja lapsen menettäminen ovat opettaneet minua kohtelemaan itseäni paremmin. Enää en jaksa välittää muutamasta raskausarvesta tai siitä, että kroppani ei ole se porukan timmein. Olen kuitenkin ihan hyvä näin. Rakastakaa itseänne ja toisianne, siitä se terve itsetunto lähtee.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

KUOLEMAN HETKELLÄ KATUU VAIN ELÄMÄTTÄ JÄTTÄMISTÄ?

Äidin syöpä ja sytostaattihoidot, tuleva leikkaus, sädehoidot ja sen jälkeinen Femar-lääkitys ovat pistäneet minut jälleen kerran nöyrälle paikalle. Elämä päättyy joskus, hyväkin sellainen. Millaisena sinä näkisit elämäsi kuoleman hetkellä, silloin kun elämän liekki hiipuu hiljalleen ja tuonpuoleinen odottaa? (Vaihtoehtoisesti voit korvata sanan "tuonpuoleinen" sanalla "unohdus" tai "katoaminen, jollet usko minkäänlaiseen kuolemanjälkeiseen elämään.) Olen miettinyt viime aikoina paljon yhtä kysymystä. Katuuko ihminen kuolinvuoteellaan enemmän asioita joita on tehnyt vai niitä, jotka on jättänyt tekemättä? Se voi olla kaksipiippuinen juttu. Ihminen on ihminen ja näin ollen inhimillinen. Kukaan meistä ei ole täydellinen, joten teemme virheitä ja mokailemme. On eri asia, oppiiko niistä virheistään missään vaiheessa. Virheisiin voi myös suhtautua kahdella tavalla: joko niin, että vihaa itseään ikuisesti tai sitten ajattelee niiden olevan vain osa elämää. Jokainen meistä kuolee kuitenkin joskus, sillä vain Raamatun aikoina Elia ei nähnyt koskaan kuolemaa. Sen sijaan hänetkin vietiin paratiisiin tulisilla vaunuilla. Muiden osaksi tuli hyväksyä kuolemisen katkeransuloinen kalkki.

Kun minä kuolen, haluaisin ajatella sillä hetkellä eläneeni täyden elämän virheistäni huolimatta. En halua katkeroitua. Haluan ajatella olleeni onnellinen ja eläneeni täysillä, joskus impulsiivisestikin. Olisinko onnellinen, jollen osaisi tarttua hetkeen ja nauttia niistä? Enpä tiedä. Jollen olisi koskaan hetken mielijohteesta alkanut harrastaa X-ratedjuttuja exäni kanssa, en olisi ikinä saanut kokea edes vähää aikaa lapsen odotusta ja äitiyden onnea. Lapsen kuolema oli totta kai surullista, mutta senkin asian kanssa oppii elämään. En kadu missään nimessä sitä, että pieni Peikkis ilmoitteli tulostaan niin nopeasti. En kadu myöskään eroa Peikkiksen isästä enkä sitä, että aloimme nykyisenikin kanssa yrittää raskautta niin nopeasti. Tahaton lapsettomuuskin on opettanut minulle paljon itsestäni. Olen oppinut sietämään pettymyksiä paremmin kuin ennen ja toisaalta nauttimaan asioista, joita minulla on. Elämässä on asioita joille ei voi mitään, mutta on myös asioita joihin voi vaikuttaa itse.

Jollen olisi ihan ex tempore hakenut ystäväni Facebook-seinällä mainostamaa työpaikkaa, en olisi koskaan saanut vakituista työtä vaan haahuilisin toimettomana yhteiskunnan riesana. Nyt minulla sen sijaan on työ josta pidän ja jossa olen (omakehu haisee, heh heh) kaiken lisäksi hyväkin. Olen nauttinut työstäni ja pidän sitä tärkeänä. Jollei kukaan kirjoittaisi lääkärien saneluja muistiin, potilaiden hoitolinjauksista ei olisi tietoja missään, ja pahimmassa tapauksessa potilas menetettäisiin. Nyt sen sijaan kirjoittelen niitä puhtaaksi ja hoitajat saavat informaatiota potilaan hoidosta ja sen jatkumisesta. Ei paskempaa, uskaltaisin väittää.

Jollen olisi uskaltanut hakea omaa asuntoa, emme olisi vieläkään päässeet muuttamaan yhteen miesystäväni kanssa. Nyt sen sijaan mieheni uskalsi hypätä tyhjän päälle ja raahata kamppeensa luokseni. Nyt asumme yhdessä ja opettelemme yhteistä elämää rakastaen ja riidellen. Jollen olisi koskaan uskaltanut aloittaa tätä blogia (hetken mielijohteesta, kyllä), kukaan ei koskaan saisi tarvitsemaansa vertaistukea lapsettomuuden tai lapsen menetyksen aiheuttamien tunteiden kanssa kamppailuun, ja ennen kaikkea: jollen olisi koskaan uskaltanut irtautua ahdasmielisistä kuvioista, kokisin elämäni rajoittuneeksi enkä varmasti vieläkään uskaltaisi tehdä päätöksiä _oman_ elämäni suhteen kysymättä joltain "viisaammalta" ensin. 

Uskaltaisin väittää, että kun kuolen, olen onnellinen ja koen eläneeni täyden elämän tulipa niitä lapsia tai ei. Jokainen meistä, myös sinä, lukijani, kuolemme joskus. Nyt on hyvä aika tarttua asioihin joille voi tehdä jotain ja tehdä itsensä onnelliseksi. Parisuhde tai lapset yksinään eivät tuo onnea, onnen tuo se, että uskaltaa elää sata lasissa miettien toki tekojensa seurauksia, mutta kuitenkin eläen. 

Ihanaa kesän jatkoa kaikille jotka vaivautuvat lukemaan. Nauttikaa itsestänne ja toisistanne! Ja ei, tuohon viimeiseen kaneettiin ei sisälly kaksimielisyyksiä, minähän olen sangen siveä nuorehko naisihminen. ;)

tiistai 4. kesäkuuta 2013

SOUND OF SILENCE

Kiireinen "ura"nainen ei ole ehtinyt kirjoitella blogiaankaan aikoihin johtuen monistakin tekijöistä. Muutto on hoidettu kunnialla loppuun (minun osaltani), mutta joka viikonloppu on ollut menoa jos jonkinlaista, ja arkena olen totaalisen ryytynyt töiden jälkeen näpyteltyäni muutamia lääkärien saneluita puhtaiksi. Aikaa ei ole jäänyt siis blogillekaan, vaikka lupasinkin kirjoitella tänne vähän useammin. Mistähän siis aloittaisin? 

Äidin hoidot ovat etenemässä kolmanteen doketakselihoitoon, jonka jälkeen alkaa CEF-satsien sarja. CEF on yhdistelmäsytostaatti, joka saattaakin hiustenlähdön lisäksi aiheuttaa pahoinvointia ja muita vähemmän kivoja juttuja. Äitiparka luuli pahoinvoinnin kestävän yhtäjaksoisesti sytostaatin annosta seuraavaan sytostaattiin, mutta minä valaisin häntä siitä tosiasiasta, että maksimissaan sytostaattien aiheuttaman pahoinvoinnin kesto on sellaiset kolme päivää. CEF-putken jälkeen onkin vuorossa neljän viikon huilitauko ennen leikkausta, jossa ne toivottavasti poistavat paitsi kainalon imusolmukkeet, myös vasemman rinnan, noin niin kuin just in case. 

Vauvanyritysrintamalle ei kuulu mitään.
Ei sillä, etteikö "yritystä" olisi ollut, mutta menkat alkavat aina ennen kuin ehdin edes tutkailla mahdollisia raskausoireita. En tiedä onko pahempaa viettää kesäkin perse vuotaen aina kuukauden välein vai oksennella pahoinvoinnin vuoksi? Sanokaa te.

Mieskin muuttaa omat kamansa tänne tämän kuukauden aikana, ja silloin olemme vihdoinkin virallisesti avopari. Minä haaveilen ylennyksestä, ehehhe, sillä sainhan töissä jo kehujakin siitä, että olen nopea kirjoittaja ja teen työni hyvin.

Ei kai tässä kurjuutta kummempaa. Se on kesä nyt, ja sen myötä aikaa kirjoittelulle on tuskaisen vähän. Tämä blogi on siis harvinaisen hiljainen kesän aikana, kuten taisi käydä viime kesänäkin...

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

SE AIKA VUODESTA, KUN...

Tänään on taas se aika vuodesta, kun pitäisi pysyä poissa sosiaalisesta mediasta.
Tänään on se aika vuodesta, kun naamalle lävähtää kipeitä muistutuksia siitä, mitä minulla voisi olla, mutta ei vain ole. 
Tämä on se päivä, jolloin muistan liian kipeästi olevani äiti ilman lasta.
Tänään en kuitenkaan ole vielä lapsi ilman äitiä.

Äitini synnytti minut vuonna 1985 sectiolla, vauvan jolla oli duodenaaliatresia. Hän sai nähdä minut vain hetken verran ennen kuin minut kiidätettiin leikkaussaliin ja sieltä vauvojen teholle. Vanhempani muistavat hetken, jona kävivät katsomassa minua. Olin ollut happikaapissa hengityskoneessa ja yrittänyt itkeä, mutta ääntä ei vain ollut tullut. Säälittävä reppana, pieni ihmisentaimi, jota vanhempani kohtelivat kuin silmäterää johtuen esikoisensa menetyksestä.

Sittemmin kasvoin hurjaa vauhtia. Opin puhumaan ennen kävelemistä, ja alle 2-vuotiaana olin kuulemma puhunut kuin papupata. Olin sosiaalinen lapsi ja sain helposti ystäviä niin kerhossa kuin esikoulussa ja koulussa. Vuodet kuitenkin muokkasivat minusta koulukiusaamisen myötä hiljaisen, aran, itsekseen viihtyvän ja epävarman tytön. Murrosiässä en juurikaan kapinoinut, mutta osasin silti riidellä äitini kanssa mitä typerimmistä syistä. Erityisen katkera olin kuukautisten alettua: en saanut äidiltäni tukea niinkin isossa asiassa. Vuodet vierivät, lopetin yläasteen, siirryin lukioon, riitelin äitini kanssa ylioppilasjuhlien järjestämisestä ja kaikesta... ja niin minusta kasvoi aikuinen.

Viimeisen kolmen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Äidistäni tuli melkein isoäiti. Äitini oli nähnyt enneunen, jossa lapseni kuoli. Sitten äiti sairastui syöpään. Minusta tuli äitini vartija ja joudun pitämään huolta hänestä. Jos äidit ovat huolissaan lapsistaan, niin kyllä minäkin olen huolissani äidistä. Olen käynyt lääkärissä hänen kanssaan, tsempannut sytostaattien aikana, kysellyt vointia, laittanut kalenteriin vastaanottoajat syöpäklinikalle, halannut kun äiti on erityisen hajalla ja muistanut kertoa, kuinka rakas hän on minulle.


En toivoisi enää mitään muuta kuin sitä, että äitini eläisi vielä kun jonain päivänä EHKÄ saan elävän lapsen. Ihan sama kumpaa sukupuolta tuleva vauva olisi, kunhan hän päästäisi suuren parkaisun synnärillä ja kunhan saisin nuuskutella vauvantuoksua, imettää, seurata lapseni kasvua ja iloita jokaisesta kehitysaskeleesta. Antaisin vaikka kaikki raajani siitä ilosta, että Peikkis saisi elävän pikkusisaruksen. Kolme vuotta sitten vietin äitienpäivää tulevana äitinä. Tänään on minun kolmas äitienpäiväni äitinä ilman lasta. Se tuntuu kipeältä, raastavalta ja tuskaiselta. Silti olen onnellinen siitä, että sain hetken aikaa kantaa kohdussani maailman kauneinta, täydellisintä ja suloisinta pientä tyttöä, puristaa häntä rintaani vasten synnytyssalissa ja harjata kauniin, tummatukkaisen tyttäreni hiukset parkuen räkä poskella. Sain saattaa hänet haudan lepoon Taivaan Isän luokse. Saan ajatella, että tapaan pieneni vielä jonain päivänä.

Tänään aion kuitenkin nauttia siitä, mitä hyvää elämässäni on. 
Tänään soitan äidilleni ja kerron, kuinka paljon rakastan ja arvostan häntä.
Tänään muistelen pienokaistani, joka melkein teki minusta äidin. 
Tänään itken, jos itkettää.

Ihanaa äitienpäivää teille, joilla on etuoikeus olla äitejä eläville lapsille.
Siedettävää tätä päivää teille, jotka olette joko menettäneet oman äitinne tai lapsenne tai ette ole toiveistanne huolimatta saaneet lasta. Ajatukseni ovat erityisesti teidän luonanne tänään. <3

lauantai 11. toukokuuta 2013

WHAT HAVE I BECOME

Kevään kunniaksi villiinnyin ja menin tekemään pahojani, kas näin:

Vielä eilen aamulla naamassani ei ollut tuota kulmalävistystä. Nyt on. 

Ihana ystäväni N on ammatiltaan myös itseoppinut lävistäjä, ja näin ollen illanvieton lomassa otin itselleni uuden lävistyksen. Miksi? No siksi, kun ne ovat niin hienoja. Ensimmäisen lävistykseni otin avioeron aikoihin, kun tuntui että pitäisi jotenkin uudistua. Se oli vaatimaton pieni rustolävistys korvaan, eikä sitä juurikaan edes huomaa. Seuraava lävistys olikin industrial korvaan, ja sen kävin ottamassa hetken mielijohteesta keväällä 2009. Sattui muuten aivan järkyttävästi. Tuossa välissä otin myös napalävistyksen, mutta kiitos useiden vatsan alueen leikkausten, se kasvoi ulos paikaltaan. No, eipä ole ollut ikävä.

Peikkiksen kuoleman ja avoeron jälkeen otin nännilävistyksen. Häveliäisyyssyistä en laita siitä kuvaa tänne, mutta siellä se on, oikeassa nännissä ajatuksella "En mä mitään enää koskaan kuitenkaan imetä, perkele". Samalla otin myös ihan perinteisen rei'än toiseen korvaani. No, eilen tuli sitten kaikkien positiivisten muutosten keskellä tarve ottaa lisää reikää nahkaan, tällä kertaa kulmalävistyksen muodossa. Kaikki lävistykseni ovat saaneet alkunsa täydellisestä ex tempore -ideasta. "Hei, tuossa on lävistysliike, varaanpa ajan!" tai "Hei, N osaa lävistää, mitäs laitettaisiin?" Eilenkin pohdiskelimme kolmen eri vaihtoehdon välillä päätyen juurikin tuohon kulmakoruun. (Ja kyllä, N käyttää täysin steriilejä välineitä, neulat ovat yksittäispakattuja ja kertakäyttöisiä ja lävistyskohta puhdistetaan huolellisesti ennen rei'än tekoa.)


Kai tämä lävistysaddiktioni kumpuaa hieman siitäkin, etten saanut juurikaan nuoruudessani rei'ittää naamaani tai ottaa mustetta iholleni, koska se oli syntiä. Sittemmin olen kyllä näitä perversioita toteuttanut oikein big time. Lisäksi lävistykset ovat kauniita, ja kai siinä lävistyksen ottamisessa on jotain masokismiakin mukana. Mene ja tiedä. Nyt arvon jo seuraavan lävistyksen kohtaa. Alahuuleen, perhaps? Tai sitten tragus? En tiedä, kertokaa minulle mitä teen? Sen tatuoinninkin otan tuossa syssymmällä, ja tiedän jo mitä ja minne.

Metalliskenessä on aika paljon tatuoituja ja lävistettyjä ihmisiä. Kai se on sitten sitä, että ulkonäölläkin halutaan julistaa olevansa kapinallisia. Tavallaan mietin, että tatuointien ja lävistyksienkin kapinallisuudesta katoaa ehkä hohto, jos jokaisella vastaantulevalla on sellainen, mutta toisaalta, jos sen kokee osaksi omaa identiteettiään, niin mikäs siinä. Ei minun miehellänikään mitään lävistyksiä ole (tai on sillä toisessa korvassa reikä), ja olkavarressakin vain yksi haalistunut tatuointi. Minä taas olen meistä se, joka käy aina silloin tällöin ottamassa jonkin killuttimen korvaan / naamaan / nänniin ja haaveilen useammastakin kuin yhdestä tatuoinnista. Meitä on moneen junaan. Minä tykkään lävistyksistä, ne sopivat minulle, eikä niihin liity mitään tietynlaista skeneuskovaisuutta. 

Minusta tuli avioeron jälkeen vihdoinkin Minä: lävistetty ja pian tatuoitukin metallimimmi, joka ei kuitenkaan pidä lävistyksiään skeneuskovaisuuden vaan ihan vain oman persoonansa merkkinä.

(Vähän kyllä silti jännittää mennä seuraavan kerran kylään vanhempien luo, he kun eivät pahemmin tykkää lävistyksistäni ja tatuointi-ideastani. No, omapa on kroppani. Turha heidän on siitä nillittää, eihän niiden reikien teko tai kuvan piirtäminen iholle heidän lihaansa tapahdu. Ai niin, mutta kun "EI VAAN MEIDÄN NUORUUDESSAMME!" No, minun nuoruudessani kyllä.)

maanantai 6. toukokuuta 2013

"KELTAINEN TOUKOKUU / MIKSET..." EI KUN VOI VELJET, SEHÄN TULI JO!

Nyt on taas se aika vuodesta, kun jotkut kummalliset onnellisuushormonit ovat vallanneet kropan, mielen ja kaiken, ja vaikka muutamat asiat elämässä ovatkin sieltä, syvältä ja poikittain, niin toisaalta elämä on aika jees tällä hetkellä.

Blogihiljaisuuteni on johtunut siitä, että olen puuhannut muuttoa, juossut äidin asioilla, puuhannut vähän lisää muuttoa, viettänyt vappua, puuhannut muuttoa (joko mainitsin muuton puuhaamisen?), hoitanut äitiä, aloittanut uuden työn ja juhlistanut onnistuneesti suoritettua muuttoa rakkaani ja ystävieni kanssa. Lisäksi istahdin perjantaina PRKL-klubilla lätkämatsia seuraamaan, ja  jotenkin kummallisesti jäin kuuntelemaan Ghoul Patrolin keikan hienosti pelatun matsin jälkeen (kyllä, jatkoaikamaalikin ON voittomaali!)...
Are they radioactive or does it just seem like that?
..


...ja tulin tietysti ihan järkyttävään jurriin, koska: 

Piti olla vesilinjalla, mutta peli oli liian jännä. Naamani näyttää kuvassa  petolinnun perseeltä, mutta hei, kukkiihan se perunakin...?

Tuo kuva kertonee sen, millä linjalla ilta jatkuikin? Hyvä.

Onneksi en ollut ainut, joka veti pienet (lue: järkyttävät) hönöt perjantaina. Mieheni, ihana, rakas ja joskus toooooooooodella raivostuttava mieheni oli kotonaan katsomassa matsia, pämppäämässä Suomi-viinaa ja päätyi paikalliseen, missä joku tarjosi hänelle paitsi kaljaa myös jallua. Lauantaina oli muutto. Siis ihan virallinen muutto. Onneksi olimme saaneet roudattua joitakin tavaroitani asunnolle jo ennen virallista muuttopäivää, joten ihan kamalasti sitä kamaa ei ollutkaan kannettavana. Voin silti kertoa, että oli hieman (todella) *PIIP* herätä lauantaina klo. 09:00 isäni puheluun, kun olin käynyt nukkumaan suunnilleen klo. 03:00 aamuyöllä. Hyvä että sain nukuttua vielä pari tuntia ennen kuin muutto pääsi alkamaan aivan toden teolla.

Meitä oli suorittamassa muuttopuuhia paitsi minä, isäni ja rumempi puoliskoni, myös kolme muuta frendiä. Voin aivan valehtelematta sanoa, että koko homma oli suoritettu tunnissa. Sen jälkeen olikin hyvä korkkailla taas alkoholipitoisia juomia (WHY OH WHY?) ja nauttia omasta, uudesta kodista. Ette todellakaan voi uskoa, kuinka järkyttävän ihanaa on muuttaa omaan kotiin omien tavaroidensa keskelle. Sanotaanko nyt näin, että ensin asuin vanhempieni luona Peikkiksen kuoleman ja avoeron jälkeen katastrofaalisen rahatilanteen vuoksi, sen jälkeen tapasin nykyisen mieheni ja suunnittelimme pikaisella aikataululla yhteenmuuttoa, päätimme himmata, ja sitten päätin hakea asuntoa. Kas kummaa kun sainkin sen nopealla aikataululla hakemuksen jättämisen jälkeen. Tässä sitä sitten ollaan. Kultamussukkani muuttaakin tänne joskus kesällä perässä. Joo, kyllä, kutsumme toisiamme edelleen koko ajan muruiksi, hunajapupuiksi, rakkaiksi ja ties miksi vaikka seurustelua tulee tänä kesänä täyteen kaksi vuotta. Osaamme me kyllä sitten riidelläkin, mutta se on jo täysin toinen tarina. ;)

Tänään aloitinkin uudessa työssäni. 
Puran lääkärien saneluita koneelle, ja voin kertoa on hieman fittimäistä yrittää saada selvää sanelusta, joka on puhuttu aivan liian kaukana mikrofonista tai mupellettu kasetille pullaa / karkkia / ruokaa / mitä vain suussa. No, kai sekin tästä.

Summa summarum: tällä hetkellä olen järjettömän onnellinen, vaikka perse vuotaakin kuin viimeistä päivää ja äitikin kiukuttelee ja on koko ajan masentunut eikä jaksaisi sytostaattihoitoja tai mitään muutakaan. Nooooh, pikkujuttuja... ;) 

Ihanaa toukokuuta, kevättä ja kesän odotusta kaikille, jotka nyt ylipäänsä lukevat tätä!
Kommenttien jättö noin niin kuin by the way olisi ihan suotavaa. ;)

maanantai 29. huhtikuuta 2013

THE FIGHT HAS REALLY BEGUN

Sytostaattitippa ja äidin käsi
Tukilääkitysarsenaali
Nämä kuvat kertonevat ehkä enemmän kuin tuhat sanaa. Äiti sai ensimmäisen annoksen doketakselia suoneensa viime viikon torstaina, ja alemmassa kuvassa onkin kaikki tarpeellinen: Neulasta-injektio, kortisonit, vatsansuojalääkkeet ja pahoinvoinninestolääkkeet. Ensimmäinen sytostaattitiputus meni järjettömän informaatioähkyn kourissa. Tokihan se oli aika paljon vanhan kertausta, eli sytostaattien sivuvaikutuksia, kuivan suun ja limakalvojen hoitoa, peruukin ostoa, Neulastan pistoa ja sen sellaista. Itse infuusio kesti peräti 1,5 tuntia, joten eipä tuo nyt niin paha nakki ollut ollenkaan. Kumpaakin jännitti hirveästi mennä syöpätautien klinikan ovista sisään The Ensimmäiseen Hoitoon, mutta jännitys lievittyi, kun kanyyli sujahti äidin suoneen ja 250 ml myrkkyä alkoi tippua ensin hitaammin ja sitten hieman nopeammin tipanlaskijan kautta. 

Sain kunnian hakea äidille jääpaloja imeskeltäväksi, sillä muun muassa Nunnuliinan blogista luin, että ne estävät suun kuivumista ja haavaumia. Ehdin hakea jääpalat hänelle jo ennen kuin sytostaatit tiputtanut hoitaja ohjeisti. Hand is sometimes quicker than the eye, vai miten se nyt menikään...? Äiti ei kuitenkaan olisi varmaan muistanut nappailla niitä, jollen olisi välillä tukkinut hänen suutaan jääpalalla. Lisäksi hain jaffaa ja mehua, joihin tuuppasin myös runsaasti jääpaloja. Eipä tullut tylsää ainakaan. Samassa huoneessa oli kaksi muutakin potilasta hoidoissa, mutta ihan vielä ei tullut kontaktia heidän kanssaan. Eipä tarvinnutkaan, sillä sytostaattihoitaja oli käytännössä koko äidin ensimmäisen satsin (SYTOSTAATTI-, senkin pervot!) ajan huoneessa keskustelemassa kanssamme. Täytyy sanoa, että yllätyin varsin positiivisesti hoitohuoneen (edelleenkin SYTO-, te pikkuiset likaisella mielellä varustetut murut) valoisuudesta ja huoneen seinillä olevista kauniista maisemajulisteista.

Eipä tuossa tiputuksessa mitään kovin ihmeellistä ollut. 
Hoidon loputtua äiti valitsi itselleen sytopipon, ja sitten huristelimmekin jo kotia kohti taksilla. Illalla äiti otti taas 7,5 mg deksametasonia eli kortisonia sivuvaikutusten estoon, ja seuraavana päivänä sain kunnian pistää hänen mahanahkaansa Neulastan. Ei siis äiti uskaltanut pistää itse, vaikka uhkailin, lahjoin ja kiristin. Otti tuo silti mallia tekosistani, joten ehkäpä seuraava kerta onnistuu omatoimisestikin? Luulen etteivät seuraavat sytosatsit jännitä enää ollenkaan niin paljon, kun on jo kerran ollut siellä ja tietää meiningin. Viimeiset kortisonit äiti napsi lauantaiaamuna, ja johan se vatsa oli oireillut. Onneksi on Somac, tuo pelastava lääke kaiken närästyksen avuksi. Tukka ei kuulemma lähde ihan vielä, joten olipa hyvä kun varasin tämän viikon torstaille äidille ajan peruukin sovitukseen. Täytyy siis itse ottaa vappupäivä iisimmin, etten päädy mukaan tuolle reissulle järkyttävässä krapulassa happamia skumpparöyhtäisyjä päästellen. ;) 

Näin.
Taistelu on alkanut toden teolla, ja sehän voitetaan, PRKL!

Lisäksi tässä on nyt kaikkea muutakin jännää tekeillä. Muutan tämän viikon lauantaina, ja sitä ennen on juhlittava tuo vappukin alta pois. Ensi maanantaina alkaakin jo uusi työ, joten en taida päästä seuraaville sytostaattikierroksille tai lääkärikäynneille mukaan. Mieheni muuttaa kamansa luokseni joskus kesällä, todennäköisesti Tuskan aikoihin. Jos hän nyt toteuttaa suunnitelmansa ja jää pienelle sairaslomalle helatorstaiviikon jälkeen, aion nakittaa hänet äitini seuralaiseksi lääkäriin ja sytostaattitiputukseen. Jos hän ei pääse, isäni saa sumplia keskenään omat työnsä. Vaikkei se sytostaattien tiputus nyt mikään big deal sinällään ole, niin meneehän se 1,5 tuntia nopeammin kun on juttuseuraa ja muutakin ajateltavaa kuin infuusio ja sytojen sivuvaikutukset.

Näin täällä.
Klara vappen, vi ska dricka bara vatten... INTE! ;)

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

FOLLOW YOUR DREAMS AND GO WITH THE FLOW

Elämäni on jo kauan tuntunut merkityksettömältä ja ihmeelliseltä haahuilulta. Onhan siinä toki paljon hyviäkin asioita, kuten ihana kumppani, kohtuullisen terveet vanhemmat ja satunnaisia keikkatöitä. Opiskelumotivaationi on kuitenkin ollut karkuteillä, ja oman alan keikat ovat vain lisänneet vastenmielisyyttäni alalle valmistumista kohtaan. Onko oikein, että ammattikorkeakoulusta valmistuu sairaanhoitaja, joka on jo valmistuttuaan valmis jäämään hermolomalle, kun psyyke ja kroppa eivät jaksa? Lisäksi mielessäni on jo kauan kytenyt haave mennä jatkamaan keskenjääneitä opintoja yliopistolle. Myönnettäköön se nyt, että opiskelin teologiaa enemmän tai vähemmän aktiivisesti 2000-luvun puolivälin tienoilla. Mikä sitten sai minut luopumaan unelmastani? Olin aina halunnut papiksi. Olin kirjoittanut jo ala-asteen ystäväkirjoihin unelma-ammatikseni "pappi", joten mikä sai nuorehkon naisen vaihtamaan yliopisto-opinnot ammattikorkeakoulututkintoon? 

Ex-aviomieheni ei voinut millään hyväksyä naispappeutta. Tokihan teologian maisterin paperit avaisivat monia muitakin ovia, mutta kun en tahtonut opiskella itseäni peruskoulun tai lukion uskonnonopettajaksi tai markkinoida itseäni liian aktiivisesti yhteiskunnan tehtäviin valmistavalta linjalta, motivaationi katosi ja pistin eräässä yhteishaussa paperit sisään ammattikorkeaan. Olisin voinut tietenkin uhmata exäni tahtoa ja hankkia itselleni liperit kaulaan, mutta olisinko kestänyt sitä, että ammattiani olisi hävetty koko helluntailaissuvun voimin? En usko että siinä elämäntilanteessa minusta olisi ollut siihen. Lisäksi olin opintojani aloittaessa nuori, sinisilmäinen, naiivi ja tiukasti omista (tai tässä tapauksessa ympäristön syöttämistä) käsityksistä kiinnipitävä nainen. Hyvä etten pomppinut kauhusta, kun joku professori luennolla esitti omista ajatuksistani eroavia käsityksiä Raamatusta ja sen tulkinnasta. Erottelin porukkaa uskovaisiin ja leipäpappeihin, ja motivaationi laski kuin lehmänhäntä. Niinpä sitten aloitinkin opintoni amk:ussa ja unohdin teologisen tykkänään. En ilmoittautunut poissa- mutten läsnäolevaksikaan, ja vielä vähemmän allekirjoittelin  tiedekunnastaeroamiskaavakkeita. Alitajuistako? Ehkä.

Lävitse käymäni syömishäiriön, avioeron, uuden suhteen, lapsen menetyksen ja tahattoman lapsettomuuden jälkeen motivaationi hoitoalaa kohtaan on lakastunut ja kadonnut. Jotain uutta on herännyt sisälläni. Silmäilen kirjahyllyssä lomailevia teologisen tiedekunnan tenttikirjoja ja huokailen. Mietin, olisiko minusta kuitenkin papiksi? Elämä on koulinut minua ehkä rankkojenkin polkujen kautta, ja väliin on mahtunut niin kapina- kuin jumalankieltämisvaiheitakin. Sittemmin löysin uskoni uudelleen, mutta erilaisena kuin aiemmin. Allekirjoitan edelleen Raamatun perimmäisen sanoman, mutta enää en katso kaikkea mustavalkoisten silmälasien läpi vaan hyväksyn erilaisuuden, erilaiset näkemykset ja sen, että pappien joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä. Uskoisin, että minulla olisi paljon tätä nykyä paljon enemmän annettavaa kuin sillon hädin tuskin 20-vuotiaana ainoan työkokemuksensa McDonald'sin kassalta hankkineena tyttösenä. Nyt minulla on sekä työ- että elämänkokemusta ja tiedän myös sen, että armo kantaa ja sen varaan saa heittäytyä. Teologisen aikoinani en osallistunut opiskelijapippaloihin, ja jos jonnekin menin, paheksuin näkyvästi muiden alkoholinkäyttöä. Nyt voin itsekin mennä ja ottaa viiniä sen verran kuin mieli tekee, kunhan nyt ei haise raadolle seuraavan aamun luennoilla. 

Tajusin myös, että opinto-oikeuteni saattaa luurata jossain yliopiston uumenissa, joten the best part is: ei tarvitse hakea uudelleen opiskelemaan. Sain myös juuri uuden työpaikan, joten ensi vuoden ajan teen lujasti töitä ja kerään pesämunaa. Selvittelen samalla myös mahdollisuuksiani aloittaa opinnot uudelleen, otan yhteyttä opintojen ohjaajaan ja teen jonkinlaista opiskeluaikataulua niin, että saavuttaisin unelma-ammattini mahdollisimman pikaisesti. Vaikka joskus kapinoinkin kaikkien kauheiden elämänvaiheiden keskellä, tajuan nyt, että ehkä minua on valmisteltu juuri tätä varten, juuri tuohon ammattiin. Haluaisin päätyä sairaalapapiksi sinne, missä ihmiset surevat tai tarvitsevat kuuntelijaa. Haluan puhua lohdun sanoja ihmisille, jotka ovat toivottomia. Ja sitten pappi saa kahvia juodakseen...? 

Lopuksi haluan vielä jakaa kanssanne erään minulle kolahtaneen ajatuksen. Sen kirjoitti Nick Vujicic, australialainen mies, jolla ei ole ollenkaan käsiä tai jalkoja, ja joka silti elää täyttä elämää Jumalaa ja muita ihmisiä palvellen:

"Just because you can't see God's plan doesn't mean He doesn't have one."

tiistai 23. huhtikuuta 2013

INFORMATION ALERT!

Sallikaa minun pyytää anteeksi, etten ole kirjoitellut pitkään aikaan kuulumisia. Aika on hujahtanut nopeasti eteenpäin, ja tämä kevät ja tuleva kesä tuovat enemmänkin muutoksia elämään. En edelleenkään ole raskaana, mutta noin muuten muutosten tuulet puhaltavat elämässä, ja hyvä niin.

Eiliseltä päivältä päälimmäisin fiilis on "Onpas kyllä melkoinen informaatioähky". 
Äidillä on nyt todettu huonosti erilaistunut kainaloiden imusolmukkeisiin metastasoinut rintasyöpä, ja kävimme eilen rakkaan mammani kanssa syöpätautien klinikalle ensimmäistä kertaa ikinä. En ole koskaan ajatellut edes meneväni ko. lafkaan harjoitteluun, koska pelkäisin sen toimivan samalla lailla kuin Douglas Adamsin "Käsikirja linnunradan liftareille" -"trilogian" masentuneen androidin Marvinin asenne: masentavan kaikki muutkin. Nyt kuitenkin oli pakko mennä mukaan, koska isäni ei päässyt paikalle. Onneksi menin, sillä uuden informaation tulva oli valtava.

Ensimmäiseksi äiti pistetään kivasti sytostaattikuurille. Sehän toimii niin, että ensimmäiset kolme kertaa hän saa doketakselia iv. ja toiset kolme kertaa CEF-hoidot. Kaikissa noissahan on se ikävä sivuvaikutus, eli hiustenlähtö. Doketakselin ei kuitenkaan pitäisi aiheuttaa järjettömiä pahoinvointikohtauksia, ja hyvä niin. Lääkäri kuitenkin kirjoitti kaiken varalle Primperan-reseptin, mutta emme vielä hakeneet noita tabletteja. Doketakselihoidon aikana äiti saa popsia deksametasonia (eli kortisonia) 7,5 mg:n annoksen ensin illalla ennen hoidon alkua, sitten hoitoaamuna jatkaen vielä pari päivää samalla syklillä. Lisäksi hän saa valkosolujen kasvutekijää Neulastaa ihonalaiskudokseen pistettävänä injektiona. Minähän kilttinä tyttärenä lupasin hoitaa piikittämisen. Pääsenpähän samalla brassailemaan sairaanhoidollisilla taidoillani, hah hah. Yksi Neulasta -kynä maksaisi ilman erityiskorvausta B-lausuntoa vastaan 1900e. Siinä menikin lääkekatto täyteen niin että hujahti. ;) 

Ensimmäiset sytostaatit äiti saa jo huomenna.
Jännittää, sekä äitiä että minua. 
Sairaanhoitaja paasasi minullekin rintojen omatoimisen tutkimisen tärkeydestä, koska "rintasyöpä on periytyvää". Kiitos nyt tästäkin. Jos se tulee, se tulee. Ei kai tästä nyt enää voisi homma pahemmaksi mennä? ;) 

Tällaista tänne.
Onneksi tässä on kaikkea kivaakin tiedossa.
Sanonpahan vain, että jos en olisi ollut eilen äidin mukana, isä olisi tuikannut Neulasta-injektion jo 12 tuntia sytotiputuksen jälkeen eikä 24 tuntia kuten ohjeissa lukee.