Kuinkahan monta kertaa ihminen, joka toivoo tulevansa raskaaksi muttei onnistu siinä ensimmäisellä, toisella, kolmannella tai edes sillä viidennellä yrityskierrolla, saa kuulla kuinka raskautuminen on helppoa kun lakkaa vain stressaamasta ja unohtaa koko homman? Veikkaanpa, että aika monta kertaa, usein ja mahdollisimman monenlaisena muunnelmana. Viiden kuukauden odotuksen odotus ei ole pitkä aika, edes kalenterin mukaan. Sitä paitsi viisi kuukautta kuluu muutenkin nopeasti. Oikeastaan vuosikin tuntuu todella lyhyeltä ajalta, mutta silti sitä vain havahtuu joka uudenvuoden aattona siihen, kuinka vuosi _taas_ vaihtuu. Sitä paitsi näitä "Lakkaa nyt vain stressaamasta" -mantroja hokevat ihmiset, jotka tulevat raskaaksi jo pelkästä katseestakin, tai vähintään siitä että alushousut ovat samassa pyykkikorissa miehen kalsareiden kanssa.
En voi olla miettimättä, mitä teen vuodenvaihteessa 2012-2013. Olenko silloin ihan mehulinjalla ja silittelen ällöttävän onnellisena kasvavaa vatsaani, vai kittaanko skumppaa ja kiroan yrityskierto 13:a? (Ja se 13 on kaiketi joku epäonnenluku, että niin kerta.) Ei voi tietää. Tiedättekö kuitenkin, mikä minua vituttaa?
No se, että jotkut ystävät uskovat tietävänsä kaiken paremmin. Kun kerran kuulemma vaadin ja toivon universumilta vauvaa, en saa sitä. Mitä helvettiä? Pitäisikö sitä vain lakata ajattelemasta kierron vaiheita ja antaa vain mennä, niin se plussa tulisi? Olen joutunut kuitenkin pienokaiseni jälkeen odottamaan uutta plussaa melkein kaksi vuotta osittain myös olosuhteiden pakosta, joten miksi en saisi toivoa, unelmoida ja itkeä, kun ne perkeleen menkat kuitenkin alkavat? Enkö saa olla pettynyt ja kokea haikeita fiiliksiä, kun kaveripiiristä yksi toisensa jälkeen pamahtaa paksuksi melkein tuosta vain?
Ai niin, mutta kun pitää lakata vain stressaamasta!
Jos vaatii liikaa, sitä ei saa.
Lakkaavat ne monsuunisateetkin joskus.
Paistaa se päivä risukasaankin.
Pitää nyt vain nauttia tästä hetkestä, vauvaelämää ehtii joskus myöhemminkin.
...ja muita koottuja kliseitä.
Vauvankaipuu on vain niin kova, että voisin itkeä pillittää sen vuoksi päivät pitkät. Onneksi se ei kuitenkaan töiden ja muun sellaisen vuoksi onnistu. Jos makaisin päivät pitkät vain kotona tekemättä mitään, asia voisi olla vähän erilainen. Siinä tapauksessa minut kiikutettaisiin varmaankin suljetulle osastolle hoitoon ja pumpattaisiin täyteen barbituraatteja sun muita mömmöjä. Onneksi niin ei kuitenkaan ole. Pelkään vain jo etukäteen äitienpäivää. Vietän tämänKIN äitienpäivän äitinä ilman lasta.
Oh joy.
No, se mikä ei tapa, vituttaa.
Ja onhan minulla sentään paljon mistä iloitakin. Onneksi.
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
perjantai 20. huhtikuuta 2012
SURUN ANATOMIA
Siitä on pian kaksi vuotta, kun ainokaiseni, ensimmäiseni, kuoli.
Hän potki aamulla sairaalassa, ja kaksi tuntia sen jälkeen sydänkäyrälaite antoi korviin vain elotonta kohinaa. Pian ultrassakin vahvistui se, mitä pelkäsin ja mitä en tahtonut ajatella: lapseni oli kuollut.
Suru on muuttanut muotoaan. Aluksi se oli lamaavaa, ahdistavaa, tukehduttavaa ja mustaa liejua, johon tunnuin hukkuvani yhä syvemmälle joka hengenvedolla. Sitten en olisi tahtonut enää edes hengittää. Vähitellen hengittäminen muuttui helpommaksi ja raskausajan muistot kauniiksi. Niitä ei kukaan voi viedä minulta pois, vaikka lapsestani tulikin pieni enkeli. Nyt suru on vieläkin jossain, taka-alalla. Se ei pulpahtele jatkuvasti pintaan, mutta tyhjä sylini ja pienokaiseni valokuvat muistuttavat siitä, mitä minulla pitäisi olla. Nyt kohtuni vuotaa limakalvot pois kuukausittain vailla elämää.
Kuka helvetti laittaa ihmisen kulkemaan näitä polkuja?
Tällaisina päivinä toivoisin vain, että voisin jotenkin siirtää aikaa kaksi vuotta taaksepäin. Se ei vain onnistu. On pakko katsoa tulevaan ja uskoa siihen, että minäkin voin olla vielä jonain päivänä äiti. Siihen saakka on pakko ajatella jotain muuta.
Minua saa lyödä, mikäli alan tehdä ovulaatiotestejä ja panikoida jo kaksi päivää ovulaation jälkeen kaikesta, koska SAATAN olla raskaana. Elämää on elettävä kaikesta huolimatta, eikä se voi pyöriä vain yhden asian ympärillä. Siksi perustin tämän bloginkin: omaa ahdistustani helpottaakseni.
Tulipa sekavaa tekstiä.
Hän potki aamulla sairaalassa, ja kaksi tuntia sen jälkeen sydänkäyrälaite antoi korviin vain elotonta kohinaa. Pian ultrassakin vahvistui se, mitä pelkäsin ja mitä en tahtonut ajatella: lapseni oli kuollut.
Suru on muuttanut muotoaan. Aluksi se oli lamaavaa, ahdistavaa, tukehduttavaa ja mustaa liejua, johon tunnuin hukkuvani yhä syvemmälle joka hengenvedolla. Sitten en olisi tahtonut enää edes hengittää. Vähitellen hengittäminen muuttui helpommaksi ja raskausajan muistot kauniiksi. Niitä ei kukaan voi viedä minulta pois, vaikka lapsestani tulikin pieni enkeli. Nyt suru on vieläkin jossain, taka-alalla. Se ei pulpahtele jatkuvasti pintaan, mutta tyhjä sylini ja pienokaiseni valokuvat muistuttavat siitä, mitä minulla pitäisi olla. Nyt kohtuni vuotaa limakalvot pois kuukausittain vailla elämää.
Kuka helvetti laittaa ihmisen kulkemaan näitä polkuja?
Tällaisina päivinä toivoisin vain, että voisin jotenkin siirtää aikaa kaksi vuotta taaksepäin. Se ei vain onnistu. On pakko katsoa tulevaan ja uskoa siihen, että minäkin voin olla vielä jonain päivänä äiti. Siihen saakka on pakko ajatella jotain muuta.
Minua saa lyödä, mikäli alan tehdä ovulaatiotestejä ja panikoida jo kaksi päivää ovulaation jälkeen kaikesta, koska SAATAN olla raskaana. Elämää on elettävä kaikesta huolimatta, eikä se voi pyöriä vain yhden asian ympärillä. Siksi perustin tämän bloginkin: omaa ahdistustani helpottaakseni.
Tulipa sekavaa tekstiä.
torstai 19. huhtikuuta 2012
SOME OTHER THINGS IN MY LIFE
Vauvakuume on pirullinen asia, ja koska periaatteessa joka kuukausi on mahdollista tulla raskaaksi, oma mieleni alkaa kehitellä oireita vaikka muille jakaa.
Elämässä on kuitenkin paljon muitakin asioita kuin kropan kyttääminen ja valtava pettymys jokakuisen verilöylyn alettua.
Totta kai parisuhde on ihana asia, ja rakastan tuota miestä ihan mielettömästi. Meillä on samanlainen huumorintaju, ajattelemme muutenkin asioista aika samoilla tavoilla ja musiikkimakukin menee yksiin. Arjen eläminen tuon turjakkeen kanssa on aivan mahtavaa! Tietenkin meilläkin on omat riitamme ja sen sellaiset, mutta noin yleisesti ottaen viihdymme hyvin yhdessä.
Ystävät ovat elämän suola, ja olenkin onnistunut saamaan ystäviä, jotka ovat yhtä kieroja huumorintajultaan kuin minäkin. Käymme leffoissa, syömässä, bilettämässä ja totta kai heitämme hyvää läppää. Ystäväni ovat myös sellaisia, joiden kanssa voi itkeä elämän epäreiluutta tai puhua syvällisiä asioita. Ystävyys on sitä, että vaikka ei pitäisikään tiiviisti yhteyttä, yhteiset jutunjuuret löytyvät kuin ihmeen kaupalla. (Ja muistanpa aina eräänkin reissun ystäväni luo, jonka kanssa joimme melkein pullollisen jaloviinaa yhden illan aikana. Muistan myös toisen reissun toisen ystäväni kanssa...) Yhteiset muistot ja valokuvatodisteet niistä ovat kultaakin kalliimpia!
Musiikki on keino, jonka avulla saan ajatuksia pois ikävistä asioista. Sen avulla voin laittaa aivoni off-asentoon.
Kirjoittaminen on aina hyvä tapa purkaa ajatuksiaan, ja vaikken väitäkään olevani maailman suurin uusi kirjailijalahjakkuus, pidän siitä. Pidän tekstin tuottamisesta ja asioiden saattamisesta kirjalliseen muotoon, ja haaveilenkin oman kirjan kirjoittamisesta. Ehkäpä jonain päivänä? Pöytälaatikossa (tai siis tietokoneen kovalevyllä) onkin vaikka ja mitä materiaalia, keskeneräisiä mutta kuitenkin _ideoita_.
Lukeminen on myös hyvä tapa paeta pahaa maailmaa. Tällä hetkellä olen koukussa kevyeen hömppään, eli Sookie Stackhouse -sarjaan jonka pohjalta on tehty myös tv-sarja True Blood. Myös Greyn anatomia, House, Boardwalk Empire ja Pan Am ovat seurattuja sarjoja, eikä CSI:kaan paskempi ole.
Onhan näitä asioita elämässä, siis muutakin kuin kropan ja oletetun ovulaation tarkkailua, puhumattakaan siitä että raskaustestejä tekisi mieli tehdä aina kierron loppuvaiheilla. Onneksi menkkani kuitenkin alkavat aina kun vain ajattelenkin testiä, enkä ole koskaan testannut haamua, joka olisi kemiallinen raskaus tai jotain. Jos en ole raskaana, raskaustesti on vesiselvä negatiivinen. Hyvä niin. Ehkäpä ennen plussaamista (toivottavasti plussaan ennen vuoden loppua) on hyvä ajatella kaikkea muutakin.
Ja onhan se elämä ihan mukavaa muutenkin?
Elämässä on kuitenkin paljon muitakin asioita kuin kropan kyttääminen ja valtava pettymys jokakuisen verilöylyn alettua.
Totta kai parisuhde on ihana asia, ja rakastan tuota miestä ihan mielettömästi. Meillä on samanlainen huumorintaju, ajattelemme muutenkin asioista aika samoilla tavoilla ja musiikkimakukin menee yksiin. Arjen eläminen tuon turjakkeen kanssa on aivan mahtavaa! Tietenkin meilläkin on omat riitamme ja sen sellaiset, mutta noin yleisesti ottaen viihdymme hyvin yhdessä.
Ystävät ovat elämän suola, ja olenkin onnistunut saamaan ystäviä, jotka ovat yhtä kieroja huumorintajultaan kuin minäkin. Käymme leffoissa, syömässä, bilettämässä ja totta kai heitämme hyvää läppää. Ystäväni ovat myös sellaisia, joiden kanssa voi itkeä elämän epäreiluutta tai puhua syvällisiä asioita. Ystävyys on sitä, että vaikka ei pitäisikään tiiviisti yhteyttä, yhteiset jutunjuuret löytyvät kuin ihmeen kaupalla. (Ja muistanpa aina eräänkin reissun ystäväni luo, jonka kanssa joimme melkein pullollisen jaloviinaa yhden illan aikana. Muistan myös toisen reissun toisen ystäväni kanssa...) Yhteiset muistot ja valokuvatodisteet niistä ovat kultaakin kalliimpia!
Musiikki on keino, jonka avulla saan ajatuksia pois ikävistä asioista. Sen avulla voin laittaa aivoni off-asentoon.
Kirjoittaminen on aina hyvä tapa purkaa ajatuksiaan, ja vaikken väitäkään olevani maailman suurin uusi kirjailijalahjakkuus, pidän siitä. Pidän tekstin tuottamisesta ja asioiden saattamisesta kirjalliseen muotoon, ja haaveilenkin oman kirjan kirjoittamisesta. Ehkäpä jonain päivänä? Pöytälaatikossa (tai siis tietokoneen kovalevyllä) onkin vaikka ja mitä materiaalia, keskeneräisiä mutta kuitenkin _ideoita_.
Lukeminen on myös hyvä tapa paeta pahaa maailmaa. Tällä hetkellä olen koukussa kevyeen hömppään, eli Sookie Stackhouse -sarjaan jonka pohjalta on tehty myös tv-sarja True Blood. Myös Greyn anatomia, House, Boardwalk Empire ja Pan Am ovat seurattuja sarjoja, eikä CSI:kaan paskempi ole.
Onhan näitä asioita elämässä, siis muutakin kuin kropan ja oletetun ovulaation tarkkailua, puhumattakaan siitä että raskaustestejä tekisi mieli tehdä aina kierron loppuvaiheilla. Onneksi menkkani kuitenkin alkavat aina kun vain ajattelenkin testiä, enkä ole koskaan testannut haamua, joka olisi kemiallinen raskaus tai jotain. Jos en ole raskaana, raskaustesti on vesiselvä negatiivinen. Hyvä niin. Ehkäpä ennen plussaamista (toivottavasti plussaan ennen vuoden loppua) on hyvä ajatella kaikkea muutakin.
Ja onhan se elämä ihan mukavaa muutenkin?
VAALEANPUNAISTA HATTARAA
Jos olisin esikoisen kuumeilija, olisin varmasti viettänyt kaiken liikenevän ajan lastentarvikesivustoilla, hamstrannut kotiin ovulaatio- ja raskaustestejä sekä tietenkin tilannut Vauva-lehden. Nyt asiat ovat toisin. En halua vilkaistakaan vauvanvaatteita kaupoissa, hamstraan kotiin siteitä megavuodon varalta ja yritän tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, joihin ei sisälly vauvaa. Ehkäpä ne menkat eivät sitten alkaisikaan? No, alkavat ne, kuukausi toisensa jälkeen. Lisäksi munasarjojani riivaa PCO:maisuus ja aika-ajoin uusiutuvat keltarauhaskystat, jotka ovat kookkaimmillaan yli kahdeksansenttisiä. PCO-naiset eivät ovuloi aina, eivätkä edes joka kerta. Esikoiseni, pieni enkelini, sai kuitenkin alkunsa käytännössä yrittämättä. Raskaus vain ei päättynyt niin kuin piti.
Entäs jos plussaan nyt? Tai pian?
JOS en olisi kokenut kohtukuolemaa, olisin varmasti innoissani. Raskausviikon 12 jälkeen olisi hyvä huokaista helpotuksesta ja virnistellä sisäänpäin: "Meille tulee vauva!" Nyt jos näin kävisi, pelko olisi persiissä puolivälin rakenneultraan saakka. Sen jälkeen voisikin alkaa panikoida sitä, milloin tuntee liikkeitä ja jos niitä ei heti tunnu, juostaankin jo neuvolaan doppleroitavaksi tai sairaalan SVO:lle ultrattavaksi. Kasvavan vatsan mukana odotukset kasvaisivat, mutta samalla pelot olisivat vaatekaapin nurkassa majailevan mörön tai huoneen keskellä seisovan elefantin kokoisia. En voisi hehkuttaa tulevaa vauvaa ennen kuin sen saisi tuoda kotiin synnytyslaitokselta kantokopassa arkun ja tuhkauurnan sijaan.
Siltikin odotan malttamattomasti niitä kahta viivaa testiin, pahoinvointia, tissikipua, mielitekoja, ultria, kaikkea. Raskausajasta ei varmasti tule vaaleanpunaisen hattaran täyttämää, mutta tyhjä syli tuntuu niin pahalta, että riskejä on pakko ottaa. Jos haluaa jotain, pitää tehdäkin jotain unelmansa eteen.
Toivon vain, että en olisi enää joulukuussa tässä tilanteessa. Silloin ehkäisyä ei olisi ollut vuoteen ja olisin sekundaarisesti lapseton.
En halua joutua siihen joukkoon.
Vaaleanpunainen hattara on poissa, mutta toive ELÄVÄSTÄ LAPSESTA on silti korkealla. Joskus toivoisin olevani mies. Voisin vain laukoa kuteja ja olla sen jälkeen huoletta. Sen sijaan minä vahtaan kiertoani, kuulosten jokaista nippaisua ja toivon, kunnes kohdun limakalvot alkavat lorista pönttöön ja vitutus on käsinkosketeltavaa.
Jospa minullekin, ehkäpä ensi kierrossa? Ehkä. Ehkä ei.
Entäs jos plussaan nyt? Tai pian?
JOS en olisi kokenut kohtukuolemaa, olisin varmasti innoissani. Raskausviikon 12 jälkeen olisi hyvä huokaista helpotuksesta ja virnistellä sisäänpäin: "Meille tulee vauva!" Nyt jos näin kävisi, pelko olisi persiissä puolivälin rakenneultraan saakka. Sen jälkeen voisikin alkaa panikoida sitä, milloin tuntee liikkeitä ja jos niitä ei heti tunnu, juostaankin jo neuvolaan doppleroitavaksi tai sairaalan SVO:lle ultrattavaksi. Kasvavan vatsan mukana odotukset kasvaisivat, mutta samalla pelot olisivat vaatekaapin nurkassa majailevan mörön tai huoneen keskellä seisovan elefantin kokoisia. En voisi hehkuttaa tulevaa vauvaa ennen kuin sen saisi tuoda kotiin synnytyslaitokselta kantokopassa arkun ja tuhkauurnan sijaan.
Siltikin odotan malttamattomasti niitä kahta viivaa testiin, pahoinvointia, tissikipua, mielitekoja, ultria, kaikkea. Raskausajasta ei varmasti tule vaaleanpunaisen hattaran täyttämää, mutta tyhjä syli tuntuu niin pahalta, että riskejä on pakko ottaa. Jos haluaa jotain, pitää tehdäkin jotain unelmansa eteen.
Toivon vain, että en olisi enää joulukuussa tässä tilanteessa. Silloin ehkäisyä ei olisi ollut vuoteen ja olisin sekundaarisesti lapseton.
En halua joutua siihen joukkoon.
Vaaleanpunainen hattara on poissa, mutta toive ELÄVÄSTÄ LAPSESTA on silti korkealla. Joskus toivoisin olevani mies. Voisin vain laukoa kuteja ja olla sen jälkeen huoletta. Sen sijaan minä vahtaan kiertoani, kuulosten jokaista nippaisua ja toivon, kunnes kohdun limakalvot alkavat lorista pönttöön ja vitutus on käsinkosketeltavaa.
Jospa minullekin, ehkäpä ensi kierrossa? Ehkä. Ehkä ei.
keskiviikko 18. huhtikuuta 2012
VERTA JA LIHAA
Se aika kuukaudesta iskee nurkan takaa. Kierto on säännöllistynyt minipillerien lopetuksen jälkeen, mutta neljänkään kuukauden ehkäisemättömyyden jälkeen tulosta ei ala tulla. Tilastollisesti vuodenkin yritys on aivan normaali aika yrittää raskautta ilman apua, hoitoja tai mitä tahansa. Jos yrittäisinkin esikoistani, tilanne olisi aivan erilainen. Nyt yritämme kuitenkin toista lasta, minun ja mieheni ensimmäistä yhteistä.
Mitä tapahtui esikoiselleni?
Hän kuoli kohtuun kuukausi ennen laskettua aikaa. On ironista olla raskaana ihan sinne loppumetreille saakka ja saada palkinnoksi tyhjä syli, alkaa suunnitella ristiäisten sijaan hautajaisia ja viettää äitienpäivät masennuksen syövereissä, itkien räkä poskella. Sitten erosimme pienokaiseni isän kanssa, ja odotuksen odotuksen odotus vasta alkoi. Eihän sitä nyt sovi paneskella ympäri kyliä ja alkaa ehdoin tahdoin yksinhuoltajaksi.
Sitten tapasin nykyisen mieheni, ja ehkäisy jäi pois.
Olin kovin naiivi kuvitellessani, että tälläkin kertaa raskautuminen kävisi helposti, vaan kuvittelin aivan väärin. Joulukuussa heilahtivat pillerit roskikseen, ja kohta on vappu. Tänä aamuna aloin vuotaa kuin seula, joten se niistä toiveista ja oireista (tissikipu, oksetus ja mieliteot). Uusi kierto toden sanoo? Niin varmaan joo.
Ehkä vielä joskus, joskus jossain olen raskaana, kuljen maha pystyssä kaupungilla ja lähden synnärille pungertamaan ihanaa, rääkyvää ja avutonta pientä elämää ulos kohdustani. Tällä hetkellä vessa on kuitenkin teurastamoon verrattavan näköinen paikka ja vitutuksen määrää ei voi sanoin kuvailla. Onpahan nyt sitten aikaa keskittyä muuhun elämään? Niin. Saapa nähdä mitä tämä vuosi tuo tullessaan.
Mitä tapahtui esikoiselleni?
Hän kuoli kohtuun kuukausi ennen laskettua aikaa. On ironista olla raskaana ihan sinne loppumetreille saakka ja saada palkinnoksi tyhjä syli, alkaa suunnitella ristiäisten sijaan hautajaisia ja viettää äitienpäivät masennuksen syövereissä, itkien räkä poskella. Sitten erosimme pienokaiseni isän kanssa, ja odotuksen odotuksen odotus vasta alkoi. Eihän sitä nyt sovi paneskella ympäri kyliä ja alkaa ehdoin tahdoin yksinhuoltajaksi.
Sitten tapasin nykyisen mieheni, ja ehkäisy jäi pois.
Olin kovin naiivi kuvitellessani, että tälläkin kertaa raskautuminen kävisi helposti, vaan kuvittelin aivan väärin. Joulukuussa heilahtivat pillerit roskikseen, ja kohta on vappu. Tänä aamuna aloin vuotaa kuin seula, joten se niistä toiveista ja oireista (tissikipu, oksetus ja mieliteot). Uusi kierto toden sanoo? Niin varmaan joo.
Ehkä vielä joskus, joskus jossain olen raskaana, kuljen maha pystyssä kaupungilla ja lähden synnärille pungertamaan ihanaa, rääkyvää ja avutonta pientä elämää ulos kohdustani. Tällä hetkellä vessa on kuitenkin teurastamoon verrattavan näköinen paikka ja vitutuksen määrää ei voi sanoin kuvailla. Onpahan nyt sitten aikaa keskittyä muuhun elämään? Niin. Saapa nähdä mitä tämä vuosi tuo tullessaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)