SUMMER OF '12

Kesä on täällä!

Olen aina ollut kesäihminen, vaikka syntymäpäiväni ajoittuukin kevättalveen. Atooppinen iho ja kylmyys tekevät kuitenkin sen, että nautin huomattavasti enemmän kesästä kuin talvesta. Kevätkin on mukava vuodenaika, eikä syksyssäkään mitään vikaa ole, kunhan taivaalta ei sada räntää ja kaikkea muuta paskaa. Kesässä on kuitenkin aina jotain taikaa. Jostain syystä kesä on aina symboloinut minulle jonkin uuden alkua tai jonkin uuden alun odotusta. 

Viime kesänä vietin villiä ja vapaata sinkkukesää, ja tarkoitus oli jatkaa sinkkuilua ties kuinka kauan. Toisin kuitenkin kävi. Sinkkuudessa on toki puolensa: saa tehdä mitä haluaa milloin haluaa, eikä toisen mielipiteitä tarvitse ottaa huomioon. Kieltämättä on kuitenkin hieman kämäistä katsella esimerkiksi Tuska-festivaaleilla onnellisia pareja, jotka kävelevät käsi kädessä ja pussailevat minkä ehtivät, sekä niitä jotka vyöryvät sinne ison vauvamahan ja lastenrattaiden kanssa. Sinkkuna se oma lapsettomuus ei kuitenkaan kirpaise niin lujaa, kun tietää ettei ole järkevää hankkiutua raskaaksi yhdenillanjutuista tai jostain epämääräisestä säätösuhteesta.

Nyt on toisin. 

Olen parisuhteessa, eikä ehkäisyä ole ollut käytössä puoleen vuoteen. Tarvitseeko sanoa, että se syö naista hieman? 

Yritän kuitenkin nauttia siitä, mitä minulla jo on. Minulla on ihana mies, opiskelupaikka, kesätöitä ja tiedossa on monenlaisia kivoja juttuja kuten Metallican keikka puolentoista viikon kuluttua ja Tuska kuukauden kuluttua. Yritän nauttia vapaasta kesästä puistopiknikkien ja pussikaljojen parissa, ja ennen kaikkea yritän olla uhraamatta ajatustakaan mahdolliselle raskautumiselle. Ovulaation metsästäminen testien avulla ei oikein houkuta keskellä kuuminta kesää, ja raskaustestejäkään on ihan turha tuhlata siihen negatiiviseen tulokseen.

Tänä kesänä tulee tietenkin myös yksi ikävämpi päivä eteen, ja se on pienokaiseni 2-vuotispäivä. Toivon, että saisin viettää sen töissä, sillä muuten tulisin vain märehtineeksi menetystäni. Ei sille mitään voi, että vuosipäivinä mieli on matalalla. Ei kai omaa lastaan voikaan unohtaa? En koskaan unohda sitä kuumaa heinäkuista iltapäivää, jolloin sain kauniin pienen tummatukkaisen tyttäreni syliini. Hän näytti ihan nukkuvalta kaunokaiselta, mutta elämän liekki oli sammunut jo kaksi päivää aiemmin. Sydämeni särkyy vieläkin kun muistan, kuinka puristin pienokaistani rintaani vasten ja huusin ja itkin. En todellakaan näyttänyt kamalan hehkeältä vasta synnyttäneeltä äidiltä, eikä kovin moni (ainakaan miespuolinen) ystäväni edes miellä minua äidiksi, eihän minulla ole lasta kanssani. Totuus on kuitenkin se, että lapseni muisto säilyy aina mielessäni, aina.

Tästä surullisesta merkkipäivästä huolimatta aion yrittää nauttia tästä kesästä ja olla ajattelematta liikaa tulevaa. Sylini tuntuu totta kai tyhjältä ja kohtuni kumisee tyhjyttään edelleen. Lisäksi muiden raskausuutiset hierovat omaa menetystä kasvoilleni aivan tarpeeksi. Miksi kuitenkaan surisin tätä asiaa liikaa? Olen suorittanut yhden harjoittelun kunnialla, sain mahtavan kesätyöpaikan, saan viettää kesän rakkaani kanssa, ja onhan minulla ystäviäkin. Paljon. Lisäksi Metallica soittaa koko Black-albumin keikallaan, ja Tuskassa on mielettömän hyviä esiintyjiä! Kesän aikana en tahdo ajatella tulevaa syksyä ja joulukuun jälkeen mahdollisesti koittavia lapsettomuustutkimuksia ja -hoitoja. Totta kai haluan vauvan, ja totta kai haluan olla äiti elävälle lapselle. Nyt on kuitenkin nautittava kesästä 2012 niin kuin se on tulossa, raskaudella tai ilman. 

Ihanaa kesää kaikille lukijoilleni! Nauttikaahan kauniista säästä, auringosta, ulkoilusta, terasseista ja kaikesta mahdollisesta ihanasta. Nauttikaa myös toisistanne. Niin minäkin aion tehdä.

Ps. Silti vituttaa yrityskierto numero 6 käynnistyminen. Ei sille mitään mahda.

WHAT IF SOME THINGS ARE DESTINED TO FAILURE...

8.12.09 kusaisin kaksi viivaa tikkuun.

Sen jälkeen kaikki mahdollinen menikin päin persettä, eikä hommasta tullut lasta eikä paskaa. Synnytys sentään meni melkein oppikirjamaisesti, mutta siitä ei tullut kuitenkaan sitä toivottua lopputulosta. On ironista, että selvisin parilla ompeleella, kykenin istumaan hienosti ja kaikki meni todella hyvin muutenkin (infektiota lukuunottamatta). 

Jos nyt tekisin positiivisen raskaustestin, niin...

Olisin paniikissa ensimmäiset kolme kuukautta.

Ostaisin kotidopplerin, ultralaitteen, automaattisen liikeenlaskimen ja panikoisin jokaista jomotusta ja kolotusta.

Raskausviikolla 34+6 friikkaisin totaalisesti ja hakeutuisin sairaalaan jatkuvaan sikiön sydänäänten tarkkailuun, ravaisin ultrissa ja laskisin liikkeitä kuin hullu. Todennäköisesti lapsiparka saisi ikuisia traumoja, kun äiti ahtaisi kitaansa sokeria, tönisi mahaa ja huutaisi: "LIIKU NYT SAATANA!" Raskausviikolla 35+2, samoilla viikoilla jolloin esikoiseni kuoli, pyytäisin varmaankin hyvin paljon sedatoivia lääkkeitä voidakseni nukkua sen päivän ohi. Silloinkin voisin kuitenkin makoilla käyrillä, ja joku muu huolehtisi liikkeiden laskennan ja sydänäänten pysyvyyden.

En ostaisi mitään vauvatavaroita etukäteen, ja äitiyspakkauksenkin piilottaisin komeroon, koska se toisi muuten huonoa onnea. 

En tulisi kaapista Facebookissa tai missään muussakaan sosiaalisessa mediassa ennen kuin saisin kantaa lapseni turvakaukalossa sairaalasta kotiin.

Nyt on kuitenkin taas kp 1. Menkat alkoivat juhlavasti yöllä.

Pitäisiköhän tässä kierrossa friikata ja ostaa greippimehua, macajauhetta, ovulaatio- ja raskaustestejä, pakottaa mies lopettamaan polttaminen, naida kaikissa mahdollisissa asennoissa joka toinen päivä, maata seksin jälkeen tyyny perseen alla jalat kohti kattoa ja lukea raskautumista edistäviä loitsuja? 

Kaiken lisäksi olen saanut taas miljoonat raskautumisuutiset kauniisti suoraan naamalle hierottuna.

Nyt kyllä vituttaa niin ettei veri kierrä, ja kuitenkin pitäisi pystyä olemaan onnellinen kaikista muista elämän pienistä asioista? No eipä paljon lohduta, kiitos vain. Toivottavasti harjoittelusta edes tulee hyvät arviot tämän vauvantekopuuhavitutuksen kompensoimiseksi.

PINNALLA PYRISTELYÄ

Minulla on syömishäiriötausta, jos joku ei vielä tiennyt.

Syitä syömishäiriöni alkamiseen en ala eritellä, kävipä vain paska nakki ja sairastuin aikanaan.

Pienokaiseni odotuksen aikana opin hyväksymään muuttuvan kroppani vähitellen ja nauttimaan kasvavasta vatsastani ja etenkin siellä potkivasta ihanasta pienestä vauvasta.

Pienokaiseni kuoleman jälkeen kaikki hajosi käsiin, ja viime kevään ja kesän aikana laihduin taas paljon. Jopa opiskelukaverini alkoivat huomautella asiasta. Oli ihanaa huomata vaa'an näyttävän aina vain pienempiä lukemia, ja tavoittelinkin BMI:tä 17. En koskaan päässyt siihen tavoitteeseen, koska tapasin elämäni miehen.

Nyt kuherruskuukausi on ohi, kai. 

Normaali arki pyörii, ja useimmiten olemme onnellisia yhdessä.

Sitten on niitä päiviä, jolloin toinen kiukuttelee, toinen tulee siitä pahalle tuulelle ja riitelemme. Se on normaalia parisuhteen arkea, mutta koska olen kokenut tulleeni hylätyiksi (henkisellä tasolla) edellisissä parisuhteissani, vetäydyn kuoreeni.

Jos minulla on paha olla ja mies kysyy mikä minun on, sanon ettei mikään, olen vain väsynyt. 

Niin varmaan juu. 

En vain halua hänen näkevän pahaa oloani, koska pelkään etten olisikaan enää haluttava, hänen elämänsä nainen.

Kelpaanko vain, kun olen hyvällä tuulella ja hymyilen, kun ei ole huolia ja kun elämä hymyilee?

Vitustako minä tiedän, koska en osaa ottaa kipeitä asioita puheeksi, ja lopulta huomaan sulkeutuvani lähes kaikesta muustakin.

Nyt olen alkanut tehdä listoja.

Listoja siitä, mitä saan syödä, juoda ja kuinka paljon, kuinka paljon pitäisi laihtua että olisin perkele soikoon edes niissä lukemissa joissa olin viime kesänä.

Haluan olla kaunis.

Laiha. 

Kun ei raskaaksi tuleminen onnistukaan niin helposti, niin mitä vitun väliä? Lopetetaan sitten se vähäinenkin hormonitoiminta.

En tiedä.

En vain tiedä. 

Tämä postaus on pelkkää ajatusten virtaa, joka kumpuaa vähäisistä yöunista, stressistä, väsymyksestä, pettymyksestä omaa kroppaa ja sen petturuutta kohtaan sekä ennen kaikkea pettymyksestä itseeni. Olen pettynyt siihen, ettei kroppani enää osa sitä minkä pitäisi olla sille luonnollista, ja ennen kaikkea olen pettynyt siihen etten olekaan kaunis, ihana, haluttava. Ainakaan omasta mielestäni. Tukahdutan kuitenkin tunteeni mieheni läsnäollessa. En halua kertoa kuinka syvissä vesissä tarvonkaan, koska pelkään silloin menettäväni hänet.

Sen jälkeen minulle ei jää enää muuta kuin syömishäiriöpaska. 

Ystävät? 

Onhan niitä. 

Olen vain myös menettänyt monia, ihan omaa tyhmyyttäni. 

Tämän kaiken keskelläkö pitäisi jaksaa pysytellä pinnalla? 

Niin.
Niin kai. 

Silti selailen netistä Thinspiration-kuvia ja luen syömishäiriöisten blogeja. 

Voi vitun vittu.

VITUTUS MAXIMUS, ELI TOINEN ÄITIENPÄIVÄ ILMAN LASTA

Eipä sitä voi kuvitella, miltä se tuntuu jos ei se osu omalle kohdalle. Niin, aattelepa ihan omalle kohdalles. Perkele. 

Paskaahan se on. 

On paskaa lukea naamakirjasta äitienpäivähehkutuksia, kun itse valitsee sopivaa kynttilää lapsensa haudalle.

On paskaa olla edellisenä iltana juhlimassa rakkaansa exän (jonka kanssa ovat siis hyviä ystäviä) synttäreitä ja huomata, miten ihania lahjoja tämä saa.

On myös paskaa huomata, ettei oma mies muista mitenkään äitienpäivää. Olisi antanut vaikka jonkun stnan mignonmunan jos ei muuta. 

On ihan paskaa mennä haudalle ja itkeä silmät päästään. 

On myös ihan paskaa saada pienokaisensa isältä tekstari: "Hyvää äitienpäivää". Niin, mieheltä joka vuoroin vihaa minua, vuoroin rakastaa eikä osaa päästää irti.

Etenkin ihan paskaa on huomata loppukierron koittaneen ja tutun tuhrun tulleen kuvioihin. Ei sitten tästäkään kierrosta. Josko sitten seuraavasta? Tai sitä seuraavasta. 

Eipähän tarvitse ainakaan tuhlata raskaustestiä ja miettiä, mahtaisiko siihen ilmestyä se toinen viiva jos tuijottaisi vain tarpeeksi kauan.

ZEN

On taas se aika kuukaudesta, kun alkukierto on lopuillaan, ovulaatio todennäköisesti menneen talven lumia ja menkkojen odottelu voi alkaa. Tällä kertaa olen jostain kumman syystä aivan zen asian suhteen. Menkat alkavat jos ne alkavat, enkä koe tarvetta tehdä jälleen kerran yksiviivaista raskaustestiä. Mitäpä se minua hyödyttää? Turha elätellä toiveita, joita ei ehkä ole. Jos on, niin on. Tämä voi kuulostaa hassulta ja jopa typerältä ajattelulta. 

Ihmettelen suuresti niitä, jotka ostavat heti ensimmäisen yrityskierron kunniaksi vauvanvaatteita. Ei se voi käydä niin helposti! Silti vauvapalstoilla pyöriessään törmää tapauksiin, joista suurin osa pamahtaa paksuksi *naks* siitä ensimmäisestä yrityskierrosta, yrittämättä tai jopa pillerien läpi. Minäkin kuuluin ensimmäisessä raskaudessani niihin onnekkaisiin: raskauduin, vaikkemme edes yrittäneet exäni kanssa. On ironista, että nyt kun lapsi olisi oikeasti tervetullut talouteen, niitä kahta viivaa testiin ei näy eikä kuulu. 

Mitä olen nyt sitten tehnyt? 

Juhlinut vappua, ollut opintoihini kuuluvassa työharjoittelussa, nähnyt unia harjoittelusta, yrittänyt nauttia keväästä ja viettänyt aikaa ystävieni ja mieheni kanssa. Elämässä on niin paljon asioita, joista voi nauttia. Yritän ajatella, että saan nyt ainakin olla rauhassa Metallican keikalla anniskelualueella, kitata kaljaa (hyi minua) ja nauttia musiikista ilman pahoinvointia. Tuska-festivaaleja en osaa edes ajatella. Ehkäpä päädyn juomaan tänäKIN vuonna siellä talon viiniä eli Jägermeisteria. Ehkä jotain muutakin. En tiedä. Joku voi ajatella etten ole ansainnut koko vauvaa, kun en sylje lasiin kuitenkaan. Siksikö pienokaiseni kuoli kaksi vuotta sitten? Jaa-a. Kukapa tietää. 

Olen kuitenkin zen. Vauva tulee jos on tullakseen, muttei se plussa tarkoita vielä sitä, että sen saisi kotiin saakka. Jos menkat alkavat taas kerran (mitä ne todennäköisesti tekevät, koska menkkajomotuksia on jo, ja alan tuntea itseni pms:mäiseen tapaan hyvin ärtyneeksi), alkaa "jo" kuudes yrityskierto. Sen kierron jälkeen yritystä onkin takana se puoli vuotta. Joulukuuhun on kuitenkin onneksi aikaa. Vasta sen jälkeen voin vähitellen havahtua siihen todellisuuteen, että olen sekundaarisesti lapseton. Jotkut pitäisivät minua ehkä primaaristi lapsettomana, koska eihän minulla ole lasta sylissäni.

Mitä vitun väliä? 

Elän ja nautin, vaikka veren maku suussa ja väkisin. Onneksi on kesätöitä ja opiskelua, niin saan ehkä unohdettua sen tosiseikan, että nussimme ilman ehkäisyä. Ehkä. Ja ehkä joskus, joskus jossain saan olla pusaamassa pientä kirkuvaa kääröä ulos sisuksistani. Ehkä se tulee sectiolla. Ei voi tietää, mutta kunhan vain saan! Se olisi oikein kiva.