maanantai 3. joulukuuta 2012

MUSTA HUUMORI

Lapsen menetys ja sitä seurannut sinkkuelämä, uusi parisuhde ja sekundäärinen lapsettomuus ottavat koville usein. On päiviä kun en juurikaan mieti asiaa, mutta puskista tulevat raskausuutiset vetävät mielen väkisinkin matalaksi. Joskus mietin, miten olen edes selvinnyt tähän saakka. Peikkiksen 3-vuotispäivä on jo ensi heinäkuussa, ja mietin olenko silloinkin vielä sekundäärisesti lapseton. Miten tätä paskaa jaksaa päivästä, viikosta, kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen? Hyvä kysymys. En minä tiedä. Olen vain tässä, kun en muutakaan voi. 

Musta huumori on ollut suuri selviytymiskeino tämän kaiken keskellä. 

Ensin oli hyvä heittää läppää siitä, kuinka halvaksi joululahjat tulevat minun lapselleni. On myös helppoa heittää, että minun lapsenipa on todella helppo ja hiljainen. Hah-hah-haa. Aamukahvitkin saa juoda rauhassa ilman että joutuisin juoksemaan ympäri kämppää yliaktiivisen 2-vuotiaan perässä, joka tekee tuhojaan minkä ehtii. 

Seuraavaksi onkin hyvä hypätä aiheeseen "Kun raskautta ei kuulukaan". Meidän joulukorteissamme ei poseeraa kuolaava lapsukainen lampaantaljalla tonttulakki päässä. Sen sijaan voisimme lähettää tuttaville joulukortteja, joissa on kuvia toimimattomista munasarjoistani, lääkkeistä joita joudun popsimaan tai vaihtoehtoisesti minusta hehkuviinipullo toisessa ja negatiivinen raskaustesti toisessa kädessä. "Ihanaa ja rauhallista (lue: lapsen itkuvapaata) joulua meidän perheeltämme!" Voimme myös todeta, että joulu juhlista jaloin mutta pikkujouluista kontaten. Sen lisäksi saan hehkuttaa sitä, kuinka voin juoda punaviiniglögiä ja popsia kylmäsavulohta ja muita raskaanaolevilta kiellettyjä herkkuja. 

Haluankin tässä postauksessa kiittää kaikkia vertaistukea antaneita ihmisiä. Suurin osa lapsensa menettäneistä ystävistäni on saanut jo eläviäkin lapsia, joten haluankin kiittää erään nimeltämainitsemattoman foorumin lapsettomuuspuolen ihmisiä siitä, että huumori kukoistaa ja läpän laatu on useimmiten kaiken tason alapuolella (mutta silti ah, niin hauskaa). Oletko esimerkiksi kyllästynyt joulun lautapeleihin? Ei hätää, nyt on uusi peli nimeltään "Lapsettomuus". Saitko raskausuutisia? Hyppää kaksi ruutua taaksepäin. Jouduitko pulittamaan IVF-hoitoon 1000 euroa? Pysy paikallasi ja maksa laskusi. Maaliviivan takana odottaa vanhemmuus, mutta sen saavuttamiseksi peli jatkuu niin kauan, kunnes pelaaja uupuu ja luovuttaa. 

Olen ikionnellinen siitä, että vaikka lapsettomuus onkin kipeä asia, suurin osa samassa veneessä keikkuvista ystävistäni osaa olla itseironinen ja huumori kukoistaa. 

Ihanaa joulunodotusta kaikille lukijoilleni! Eikös joulun väri olekin punainen? No, jos raskaustestiin ei tule kahta punaista viivaa, niin punaista ne menkatkin ovat... ;) 

PS. Kivut jatkuvat edelleen. Vituttaa.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

KIPU KUOLEE HUUTAMALLA?

No ei tasan kuole.
Terveisiä HSSG-tutkimuksesta, eli siis munanjohdinten aukiolotutkimuksesta. Hyvä uutinen oli se, että tuubat ovat erittäinkin auki, joten ei muuta kuin panemaan.
Huono uutinen on se, ettei paljon paneta.
Eilen illalla tutkimuksen jälkeen alavatsaa nippaili vähän. En osannut olla siitä huolissani, nappasin vain iltapäivällä Burana 600 mg ja Panadol 1 g -cocktailin ja illalla ennen nukkumaanmenoa samanlaisen kombon. 

Aamulla heräsin vielä hieman pökkyrässä. 
Nousin ylös, ja mitäs saatanaa? 
Sattui sattui sattui niin saatanasti (anteeksi kiroilutulva, mutta niitä kirosanoja pääsi suusta ulos ihan oikeastikin), ja hyvä että kykenin kävelemään, puhumaan, yskimään, nauramaan tai tekemään yhtään mitään. Sen jälkeen alkoivat vilunväreet. Jaa, lämpö on nousussa. Mahaa koskee. Makasin paikallani naama valkoisena, ja lähetin miehelle töihin tekstaria, että sattuu. No, eipä se voinut sille mitään tehdä. Otin särkylääkettä. Ei vaikutusta. 

Oli pakko alkaa tiskatakin. Ulisin säännöllisin väliajoin kivusta etenkin kun nostelin astioita kuivauskaappiin. Mies tuli kotiin töistä, minä olin juuri noussut kuumehoureisilta uniltani, ja ladoin kahvia keittimeen. Joskus mietin vain, että mitähän noiden kolmijalkaisten mielessä liikkuu? Kävelin (ja kävelen edelleenkin) niin kuin olisin joutunut jalkapallojoukkueellisen raiskauksen kohteeksi, joten mies katsoi minua ja naurahti. Sitten se sentään vakavoitui ja totesi, että taidan tosiaan olla aika kipeä. No JOO. Luuleeko se, että valitan ihan turhasta? Prkl. En voinut tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä. Mies tuli halaamaan ja pussaamaan, ja kun se kosketti mahaani, ulvaisin kivusta.

Olin soitellut klinikallekin ja saanut ohjeeksi seurailla oloa. Seurataan sitten, perkele. Sain ohjeeksi myös lähteä Naistenklinikalle, mikäli kivut pahenevat. Ohjeista suivaantuneena nautin lasillisen punaviiniä. Nyt ei satu enää NIIN paljon, mutta on vielä vähän kuumeinen olo. Mitä tästä opimme? Munanjohdinten aukiolotutkimus on kivuton toimenpide, jonka jälkeen voi mennä suoraan töihin eikä kipuja pitäisi olla lieviä menkkatuntemuksia enempää... PAITSI JOS olet ollut aiemmin neljässä laparotomiassa ja vapaata vatsaonteloa ei juurikaan ole. Silloin voi varautua jumalattomaan kipuun, joka alkaa lievänä tutkimuspäivän iltana ja jatkuu suorastaan saatanallisena seuraavana päivänä. 

Onneksi nyt on jo vähän parempi olo. Arkahan tuo alavatsa on vieläkin, mutta jospa tässä selvittäisiin säikähdyksellä eikä tarvitsisi lähteä NKL:lle... ja jospa kuumeilukin liittyisi vain flunssaan, josta ei ole oireita, mutta eihän tuota koskaan tiedä...? 

Kipu ei kuole huutamalla, eikä muuten Panadolilla ja Buranallakaan.
Pitäisikö vetää ykkösellä alas kokonainen pullollinen minttuviinaa? B-) 
Ehkei kuitenkaan. 
Siispä kärsin ja toivon, että kaiken tämänkaltaisen rääkin jälkeen plussaisin edes vuoden sisään...

maanantai 26. marraskuuta 2012

AVUN HAKEMISEN JA SAAMISEN VAIKEUDESTA

Otin tänään ison askeleen, joka on vaatinut voimien ja uskalluksen keräämistä noin kahden vuoden ajan. Peikkiksen kuoleman jälkeen minulle ei tarjottu muuta apua kuin Käpy ry:stä saatu vertaistuki ja sairaalapastorin juttuhetki. Sen jälkeen sai pärjätä omillaan. Neuvolasta ei kysytty jaksamista, hautajaisjärjestelyt piti jaksaa, piti jaksaa kantaa pieni arkku kappeliin... sen jälkeen sai olla omillaan. Ajauduimme kauas toisistamme Peikkiksen isän kanssa, ja minä vajosin masennuksen mustiin syövereihin. Terveyskeskuslääkärin tarjoama apu oli tyyliä "Tässä sulle masennuslääkeresepti, koeta pärjäillä", ja minä itkin itkin itkin. Luulin kaiken kääntyvän paremmaksi, kun sain vaihdettua koulua. Ei kääntynyt.

Tuli ero.

Tuli uusi elämä. 
Tulivat uudet ongelmat.
Aloin haluamattani laihtua, koska ruoka ei vain maistunut, ja lopulta olin lähellä sitä painoa, jossa alamäki alkaisi ja olisin taas anorektikko. 

Sitten tapasin uuden mieheni.
Hetken aikaa kaikki meni todella ihanasti ja masennus väistyi, totta kai kun on rakastunut ja onnellinen. Sen jälkeen heivasimme ehkäisyn pusikkoon, ja tuli lisää ongelmia. Emme ole eroamassa, koska kaikki on periaatteessa ihan hyvin, muttei kuitenkaan ole. Infertiliteetin (voi luoja mikä sana!) myötä itsetuntoni on valunut pesuveden mukana viemäriverkostoon. Ehkäpä joku viemärirotta on saanut aimo annoksen itsetuntoa ja rohkeutta? Ei voi tietää. Tunnen mustasukkaisuuden tunteita, ja se rasittaa suhdettamme. Koen itseni vain tämän tärppäämättömyyden vuoksi epänaiseksi ja pelkään miehen hyppäävän ensimmäiseen mahdolliseen vieraaseen punkkaan. Eihän se mahdotonta ole, mutta hyvin epätodennäköistä. 

Niinpä sitten tartuin tänä aamuna luuriin ja soitin mielenterveystoimistoon.
Ei ollut kaukana, ettei itku olisi tullut, mutta sain pidettyä itseni jotakuinkin kasassa. Juttelin sairaanhoitajan kanssa ja kerroin kaiken, mitä kahden vuoden aikana on sattunut. Nyt voin itsekin myöntää, että tässä on vähän liikaa asioita jotta voisi jaksaa. Romahduspiste on hyvin lähellä, ei ihan vielä ohitettu, mutta jos olisin pitkittänyt avun hakemista vielä lisää, se olisi saattanut tulla salakavalasti. Tiedän, että minun on pakko päästä juttelemaan ammattilaisen kanssa. Se tuo varmasti perspektiiviä kaikkiin asioihin, ja ehkä tämä taakka alkaa vähitellen helpottaa. Ehkä minä voin vihdoinkin oppia olemaan syyttämättä itseäni asioista, joille minä en voi mitään.

Ehkä voin vihdoinkin oppia, että olen ihan yhtä lailla rakastamisen arvoinen, hyvä ja kaunis nainen, eikä minun arvoni ole riippuvainen synnytinelinten toiminnasta, vaatekoostani tai mistään muustakaan. Ehkä voin vielä jonain päivänä hengittää vapaasti.

On helpottunut olo, kun vihdoinkin näyttäisin saavan jotain apua. Vaikeaa sen hakeminen ja oman jaksamattomuuden myöntäminen oli, mutta avun hakeminen oli ensimmäinen askel eteenpäin pois tästä valottomasta tunnelista. Ehkäpä tämän myötä parisuhdekin alkaa voida vielä entistäkin paremmin, vaikkei se ihan kamalan huonosti nytkään voi.

lauantai 24. marraskuuta 2012

RAI RAI RAI RAI RAAAAAAAAAI

Tänään ei huolehdita huomisesta tai itketä menneitä surkeita sattumuksia.
Tänään ollaan iloisia, kilistellään pikkujoulujen kunniaksi ja filosofoidaan naisporukalla. 
Tänään aion olla onnellinen, vaikka minun olisi tatuoitava hymy huulilleni.
Tänään en murehdi tiistaista munanjohtimien aukiolotutkimusta.
Tänään viittaan kintaalla Femarien aiheuttamille sivuoireille, kuten Vittumainen Akka -oireyhtymälle, kuumille aalloille, huonolle ololle ja väsymykselle.
Tänään aion näyttää säteilevältä ja kauniilta.
Tänään myös kilistelemme mieheni kanssa 1-vuotiskihlapäivän kunniaksi. Olettaen siis, että mies ei sammu omissa bileissään ennen aikojaan.

Peikkiksen menetys, parisuhteen kariutuminen ja uusi parisuhde sekä uuden raskauden yritys ovat verottaneet aika paljon henkisiä voimavarojani. Osa ystävistäni on kuittaillut vauvapakkomielteestä, ja ymmärrän toki heidän pointtinsa. Osalle se oman lapsen saanti ei ole elintärkeä juttu, ja osalla on jo lapsia. Eipä sitä kai voi silloin ymmärtääkään miltä tuntuu, kun oma syli on tyhjä ja sydämessä on lapsen mentävä aukko. Vuoden lähetessä loppuaan ja uuden vuoden kolkuttaessa ovella aion höllätä minäkin. Olemme nyt virallisesti sekundäärisesti lapsettomia, joten eipä se asia muutu itkemällä. Ihan sama vaikka pääsisimme hoitoihin vasta vuoden kuluttua. Sekään ei muuta sitä asiaa.

Luomuihmeeseen en jaksa uskoa. 


Tänään on kuitenkin aika karistaa arkiset murheet hartioilta ja nauttia hyvästä seurasta, ruoasta, juomasta ja yleisestä tunnelmasta. 

Skål ja rai rai! <3 

Ja jos käämi kärähtää (kiitos Femarit <3) jostain illan aikana, LUPAAN painua vaikka pihalle laskemaan sataan ja palata takaisin rauhoituttuani. ;) 

perjantai 23. marraskuuta 2012

AJATUKSIA TÄSTÄ KAIKESTA JA SEN VIERESTÄ, SINNE JA TAKAISIN

Joulu on taas tulossa, enkä tänäkään jouluna saa viettää sitä elävän lapsen äitinä. Eipä sitä koskaan tiedä, mitä ensi kierrossa tapahtuu, mutta toiveet eivät ole korkealla. Ainakin voin  mättää hyvällä omatunnolla kupuuni kaikkia raskaanaolevilta ja imettäviltä äideiltä kiellettyjä ruokia, kuten kylmäsavulohta, aurajuustoa ja muitakin ihania juustoja, punaviiniä unohtamattakaan. Tämän joulun agendana olisi taas kerran tiedossa raskas matka pienen Peikkiksen haudalle, Peikkiksen, jota en ole unohtanut.

Eräässä suljetussa Facebook-ryhmässä keskustellaan siitä, kuinka ihmiset kyselevät lapsensa menettäneiltä, ovatko he jo toipuneet. Kai siitä jollain tavalla toipuukin. Elämä kuitenkin kulkee eteenpäin, ja jos ei ole päättänyt itse päätyä narunjatkeeksi, on pakko kulkea itsekin mukana. Muistan ensimmäisen jouluni ilman Peikkistä. Se oli perseestä. Viime joulu oli sentään hieman siedettävämpi, kun sentään vaihdoimme kihloja tuon mieheni kanssa, ja tästäkin joulusta näyttäisi tulevan ihan siedettävä. Katsomme joululahjoja mieheni lapselle ja minä valitsen samalla kaunista kynttilää pienen tyttäreni haudalle. Kuinka epäreilulta se tuntuukaan! Samalla ravaan lapsettomuusklinikalla ultrissa ja popsin hormoneja, jotka saavat minut tolaltani. Munanjohtimien aukiolotutkimus pelottaa. Ne, jotka rukoilevat, rukoilkaa. Toivoisin siitä hyviä uutisia. 

Tuntuu uskomattomalta katsella, kuinka ystävistäni yksi toisensa jälkeen tulee raskaaksi ja saa eläviä lapsia. Miten se on mahdollista? Miksen minä? Olisinhan minäkin jo sen onnen ansainnut? Tiedän että meillä on aikaa. Tiedän ettei saa hätiköidä, mutta kai sitä nyt voi edes tutkia syitä tärppäämättömyydelle? TätäKIN joulua tulee varjostamaan tieto siitä, että perseeni vuotaa kuin viimeistä päivää ja Peikkis on ja pysyy kuolleena. Tuntuu raskaalta mennä tervehtimään vanhempiani. He ovat kuitenkin menettäneet paitsi oman lapsensa, myös lapsenlapsensa. Tiedän heidän ajattelevan, kuinka ihanaa olisi ostaa lapsenlapselle pieniä nuttuja ja leluja, joita pieni avaisi silmät innosta kiiluen. Kaikkein pahimmalta tuntuu se, että EDES OMAT VANHEMPANI eivät puhu Peikkiksestä, vaikka kuinka yrittäisin avata keskustelua. Miksi minun lastani ei voi muistella, mutta kuitenkin he puhuvat isosiskostani, joka kuoli 5-vuotiaana? 

Tälle viikonlopulle olisi tiedossa pikkujouluja. Vittu rairai ja punkkua napaan. 
On pakko esittää vahvaa.
On pakko hymyillä.
On pakko nauraa.
On pakko yrittää jaksaa.
On pakko. 

Edes mieheni ei tiedä, kuinka syvissä vesissä kuljen tällä hetkellä. En vain saa puettua ajatuksiani sanoiksi. Meidän olohuoneessamme asuu kolmas pyörä, ja sen pyörän (voisin sanoa Tyrannosaurus Rexin) nimi on Sekundäärinen Lapsettomuus. 

Skål, kippis ja rairai.

Toivottavasti vuodesta 2013 tulee plussarikas kaikille sitä toivoville, myös minulle. Jos ei muuten, niin taidanpa repäistä ja hankkia K-Plussakortin. Plopplop. Voisin alkaa lototakin, sillä jos kerran kohtukuoleman todennäköisyyskin on lottovoiton luokkaa, niin eikös sellainen onni voisi edes osua omalle kohdalle?

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

AJATUSOKSENNUSTA

Viimeisimmästä päivityksestäni on hurahtanut tovi, muttei siksi että olisin viimein saanut raskaustestiin ne kaksi viivaa. En todellakaan ole, vaan tie on käynyt kierronkartoitukseen, verikokeisiin ja ensi viikon tiistaina on vuorossa munanjohtimien aukiolotutkimus. Blogini on jäänyt heitteille, mutta se nyt on aivan se ja sama. 

Joka viikonlopulle on ollut nyt jotain menoa, olen yrittänyt saada opinto- ja työkuvioitani kuntoon, ja samalla olen alkanut miettiä, josko vain lopettaisin syömisen. Vihaan alavatsallani olevaa kumpua ja sitä, kun on pakko syödä. Peilistä näkyy norsu, tunnen että minulla on ainakin neljä leukaa, vihaan tissejäni, läskireisiäni, persettäni, mahaani, allejani, kaikkea. Ahdistaa, kun on pakko syödä. Koen alemmuutta laihoihin ystäviini.

Tiedän, ettei saisi ajatella näin.
Olen jo kerran selvinnyt anoreksiahelvetistä, enkä haluaisi joutua sinne uudelleen, mutta nyt mietin vain, kuinka saisin edes MUUTAMAN kilon pois. 
Lapsettomuusklinikan lääkäri ei ole maininnut mitään painostani. 
Mieheni ei huomauttele minulle mistään.
Ystäväni vakuuttavat, että olen hyvä näin.

En vain koe olevani, mutten tiedä enää mistä aloittaa laihdutusurakka. Haluaisin sen norsun peilissä pienentyvän, mutta vanhasta kokemuksesta tiedän, että mitä pienemmäksi tulen, sen suuremmaksi se norsu peilissä kasvaa.

Tällaista täällä tällä kertaa.

tiistai 4. syyskuuta 2012

ÄLÄ PELKÄÄ TULEVAA

Yrityskierto numero yhdeksän on käynnistynyt, ja olo on yllättävänkin levollinen. Meille ei ole vieläkään tulossa pientä ihmettä, joka olisi saanut ilmoitella itsestään jo kuukausia sitten, mutta mitä sitten? Meillä on toisemme, minulla on opintoni joita pitäisi jatkaa, ja töitäkin pitää tehdä. Muut tuntuvat edelleenkin sikiävän citykanien lailla, muttei se haittaa. Ei muiden onni ole meiltä kahdelta pois. Jollain lailla yrityskiertojen lisääntyessä kaikkeen turtuu. Oireet on opittu tunnistamaan menkkaoireiksi, ei raskautta merkkaaviksi jutuiksi, ja viimeinen niitti tuntui olevan ajan varaaminen gynekologille joulukuulle. Kävin samalla gynekologilla pari vuotta aiemmin alkuraskauden komplikaatioiden vuoksi, ja se osoittautui hyväksi lääkäriksi, toisin kuin se idiootti joka jaksoi aina vihjailla minulle ylipainosta. (Joo joo, se oli viisi vuotta sitten, ja olin oikeastikin silloin vähän punkero, mutta hoikahkolta tuon miespuolisen gynen silmissä näytin vasta, kun BMI:ni oli 17 ja olin sairastunut rytinällä anoreksiaan...) 

Joulukuussa selviää sitten enemmän, ja siihen saakka voimme nauttia ihan vain toisistamme mieheni kanssa, mieheni tyttären seurasta ja siitä, että meillä on kuitenkin toisemme. Olen myös miettinyt, että mikäs kiire tässä on. Lapsettomuusdiagnoosia ei ole vielä lyöty minnekään paperille virallisesti, ja voihan olla että tämä tärppäämättömyys johtuu ihan minipillerien lopetuksestakin. Lisäksi alkuvuodesta kärsin jatkuvasti munasarjakystista, joten sekin lienee hidastanut tätä prosessia. Tulevaisuutta ei auta pelätä, vaan ottaa vastaan se mitä annetaan. 

Ihanaa, kun kerrankin on seesteinen ja hyvä olo!

lauantai 1. syyskuuta 2012

JOS HOITAJAKSI HALUAT NYT, NIIN TAKUULLA YLLÄTYT...

Jotkut sairaanhoidon opintojaan aloittavat nuoret kuvittelevat sairaalatyön olevan glamouristista, täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä tietenkin helkutin komeita lääkäreitä, ihmissuhdekiemuroita ja juorujen täyteistä elämää. Jos haluaa erikoistua vaikkapa kätilöksi, terveydenhoitajaksi tai ensihoitajaksi, voisi kuvitella kätilöiden vain paijailevan pieniä vauvoja, terkkarien lähinnä facebookkaavan kaiken työaikansa ja ensihoitajien hilluvan päitsimet, kanylointi- ja intubointivälineet käsissään. Näin alalle hakeutuu porukkaa, joiden kuvitelmat vastaavat todellisuutta yhtä hyvin kuin metallimusiikki ja iskelmä toisiaan. 

Koulun aluksi opiskellaan anatomian ja fysiologian perusjuttuja, perushoitoa ja ergonomiaa. Karu totuus iskee kuitenkin vastaan vasta ensimmäisessä harjoittelussa. Riippumatta siitä mihin suuntautuu, askeleet vievät jokaisella vanhustenhoidon ihmeelliseen maailmaan. Missä on glamour? Osastot ovat täynnä raskashoitoisia vuodepotilaita, tulevat kollegat vanhoja patuja ja osastonlääkäriäkin näkee paikalla ehkä kerran viikossa. Jokainen päivä on samanlainen, ja sitä rytmittävät vatsantoimitukset ja suihkupäivät. Joissakin paikoissa vanhuksia ei ehkä edes ehditä nostamaan istumaan lounaalle tai päivälliselle. Mitä näissä harjoitteluissa sitten oppii? No, ainakin vaihtamaan vaippoja (ja kyllä, tätä taitoa tulee tarvitsemaan kaikkialla) ja antamaan peräruiskeita (tätäkin taitoa tarvitsee). Kokemukseni on osoittanut, että jotkut jättävät leikin kesken ensimmäiseen harjoitteluun koska huomaavat ettei ala olekaan itseä varten. Se on hyvä. Oppiipahan tiedostamaan omat rajansa.

Harjoitteluiden ja kokemuksen karttuessa voi huomata, ettei sairaalatyö ole ollenkaan glamouristista. Kädet joutuu likaamaan usein, ja väestön vanhenemisesta johtuen potilasaineisto suunnilleen jokaisella osastolla on iäkästä, monisairasta porukkaa. Kirurgisen erikoisosaamisen lisäksi on osattava diabeteksen ja verisuoni- ja sydänsairauksien keskeiset piirteet ja niiden hoito. Ison leikkauksen jälkeen vanha ihminen voi olla pitkäänkin vuodepotilaana, ja silloin perushoito on hyvin keskeisessä asemassa. Useimmiten osastot ovat täynnä, ja hoitajien määrä ei todellakaan korreloi potilasmäärän kanssa. Mitä silloin tapahtuu? "Hei, onhan meillä opiskelija! Sen voi ihan hyvin laittaa nyt tekemään nää ja nää hommat", keksitään. Opiskelija tekee toki samoja hommia kuin muutkin, mutta on lisäksi oppimassa, ja näin ollen opiskelijalla on oikeus mennä seuraamaan esimerkiksi toimenpiteitä. Minulle on siinä suhteessa sattunut hyvä tuuri harjoittelupaikkojen suhteen, koska olen aina päässyt toimenpiteisiin mukaan ja saanut itse nähdä ja tehdä. Minua ei ole pidetty ilmaistyövoimana, mutta kaikilla näin ei todellakaan ole. 

Jotkut, mukaanlukien minä, alkavat tehdä myös opintojen ohessa keikkatyötä. Silloin ei olekaan enää opiskelija, vaan lasketaan mukaan vahvuuteen. Jep, silloin pitäisi osatakin jo jotain, ja jos miehitys isolla osastolla on luokkaa 4 hoitajaa aamussa, 3 illassa ja 2 yössä, töitä kyllä riittää. Olen pahimmillani tehnyt sellaisia vuoroja, joissa ehdin syömään vasta puoli tuntia ennen vuoron loppumista. Vanhempien työtoverien kasvoilta näkee elämään ja työhön kyllästymisen, ja glamouristiset kuvitelmat alasta ovat kadonneet kyllä viimeistään sen ensimmäisen harjoittelun aikana. Tätäkö pitäisi jaksaa tehdä eläkeikään saakka? Sallikaa minun epäillä suuresti.

Niin, ja ne kätilöt ja ensihoitajat. Kätilöt joutuvat haastaviinkin tilanteisiin, kuten pitkäviikkoisiin raskaudenkeskeytyksiin, Fetus Mortusten hoitoon ja syöpä- ja muiden naistentautipotilaiden hoitotyöhön, jolloin myös empatia on hyvin keskeisessä osassa työtä. Toki pitää osata kliininenkin puoli, mutta miltä kuvittelisitte vaikka terminaalivaiheen munasarjasyöpäpotilaasta tuntuvan, jos hoitaja on epäempaattinen, kylmä ja töksäyttelevä? Aivan. Ei kovinkaan hyvältä. Ensihoitajat taas saavat suurimmaksi osaksi olla juoppokuskeina, jonka jälkeen ambulanssi haisee kaikilta mahdollisilta eritteiltä. Hohdokasta, eikö? (No, tokihan ambulanssikuskit saavat hoitaa niitä jänniä akuuttitilanteitakin, mutta suurin osa keikoista lienee aika perushuttua...) Kun tietää mitä hoitotyö on oikeasti, paska palkka ja kovat työolot eivät jaksa motivoida pidemmän päälle. Vaikka työstään tykkäisikin ja se osoittautuisi kutsumukseksi, se käy pidemmän päälle raskaaksi niin fyysisesti kuin henkisestikin. Lisäksi todella monissa työyhteisöissä voidaan pahoin, ja se näkyy työpaikkakiusaamisena, jatkuvina sairaspoissaoloina ja ala-arvoisena johtajuutena. 

Jos luet tämän ja harkitset hoitoalaa, on parempi tietää tarkkaan mikä siellä työelämässä loppupeleissä odottaa. Ainakaan se ei ole samanlaista meininkiä kuin Teho-osasto -sarjassa aikoinaan... (Vaikka kieltämättä joillakin kirurgian osastoilla on aika namuja mieskirurgeja, slurps...) Jos hoitoalalle haluat nyt, niin takuulla yllätyt!

perjantai 31. elokuuta 2012

TUNNOTON

Toukovauva olisi ihana. Kevät olisi kukkeimmillaan, luonto olisi juuri herännyt eloon eikä tarvitsisi olla viimeisillään pahimmilla kesähelteillä. Jotkut ovat onnekkaita kun onnistuvat suunnittelemaan lasketun ajankin juuri niin kuin itse tahtovat. Ne ihmiset ovat siunattuja.

Meille ei ole tulossa toukovauvaa. (ToukovauvaaKAAN.) 
En tiedä onko tulossa kesä- tai heinävauvaakaan. Ei ehkä elovauvaakaan. En tiedä. Oikeastaan edellisenä päivänä testattu putipuhdas negatesti (oireista huolimatta) ei tunnu missään. Ei tunnu sekään, että menkat alkoivat jälleen, tai ovat ainakin alkamassa. Mikään tässä koko p*skassa ei tunnu miltään. 

Voisin siis editoida aloituskappalettani näin:
Vauva olisi ihana. Ihan sama, mikä vuodenaika silloin olisi, olisivatko heinäkuun helteet pahimmillaan, syksy paskimmillaan vai talvi paukkuvimmilla pakkasillaan, mutta vauva olisi ihana. Elävä sellainen. 
Kuinka kauan täytyy vielä odottaa? Kuinka kauan täytyy toivoa, pettyä, panna niin maan perkeleesti ja huomata, että mitään ei ole tapahtunut siitä huolimatta, ei edes kiinnittymisyritystä? Kukapa olisi arvannut, että toisen raskauden yrittämisestä tulisi näin kivinen tie. Kukapa olisi uskonut, että joutuisin kamppailemaan näiden ongelmien kanssa vauvan menetyksen jälkeen? 

On hassua, että oloni on näinkin turta.
Ei edes itketä.

Jotenkin vain tahdon luottaa siihen, että kyllä me vielä saamme vauvan, oli se sitten luomusti tai hoidoilla. Toivoa ei saa menettää ennen kuin toisin sanotaan. Onhan minulla kuitenkin jo yksi raskaus takana, ja miehelläni on yksi lapsi todisteena siitä, että onnistuakin voi. Jostain syystä meillä ei vain ole onnistunut. Joulukuukin on jo aika lähellä, ja toisaalta oloani helpottaa tieto siitä, että tutkimuksiin voi päästä ja voimme saada apua siihen, mitä emme ole kotikonstein osanneet. Se ei ole luovuttamista, se on vain asioiden siirtämistä osaavampiin ja asiantuntevampiin käsiin. Toivon, että meille riittäisivät ns. kevyemmät hoidot.

Ennen kaikkea kuitenkin toivon, ettei tarvitsisi mennä hoitoihin. 

Let's see. 
Pakkohan meidänkin on onnistua, onhan?

maanantai 27. elokuuta 2012

TOIVOTTU LAPSI

Sinä olet toivottu ja odotettu lapsi, vaikket ole vielä ilmoittanutkaan tulostasi. Sinulle on mietitty jo nimiä, pohdittu millainen raskausajasta tulee ja haaveiltu kaikenlaisista ihanista vauvatavaroista, joita sinulle hankkisimme sitten joskus. Samalla toivon keskelle tulee epätoivo, joka kuiskuttelee: "Et sä tule koskaan raskaaksi. Jos tuletkin, sillä on myös duodenaaliatresia. Se kuolee myös kohtuun". En tahdo kuunnella epätoivon ääntä, sillä tällä kertaa ihan oikeasti tahdon vauvan. Peikkiksen ilmoitus tulostaan oli aikanaan suurehko shokki, mutten olisi millään voinut tehdä aborttia, toisin sanoen murhata omaa pienokaistani. 

Jotkut toiset tulevat kerta toisensa jälkeen raskaaksi ehkäisystä huolimatta. Herää kysymys, onko ehkäisyä käytetty silloin oikein, vai onko kyse vain tavallista hedelmällisemmästä pariskunnasta? Nämä vahinkoraskaudet päädytään surutta keskeyttämään, koska "Onhan vauvalla oltava onnelliset vanhemmat". Eikö jokaisella meistä olisi kuitenkin oikeus elää? Jos vauvaa ei pitäisikään itse, tässä maassa on kuitenkin runsaasti pareja jotka ottaisivat mielellään toiseen perheeseen ei-toivotun vauvan omakseen... no, jokainen tekee päätökset itse ja kantaa vastuun seurauksista. Ehkä keskeytyksen jälkeen ei tulekaan enää helposti raskaaksi. Ei voi tietää. Itse en olisi voinut millään tehdä aborttia, vaikka Peikkis ei ilmoittanutkaan hirmuisen suotuisaan aikaan tulostaan. 

Tämä teksti on ajatustenvirtaa. 
Jokainen tekee mitä haluaa, mutta minä olisin vain onnellinen jos se plussa tulisi testiin. Samalla olen kateellinen näille, jotka tulevat ehkäisynkin läpi raskaaksi. Miksen minä voi olla niin hedelmällinen enää? 

Toivottu pieneni, joka olet ehkä jossain, voisitko pian jo tulla luoksemme ilostuttamaan meitä?

torstai 23. elokuuta 2012

SYKSY SAA, MINÄ EN

Elokuun loppu on koittanut, ja kohta alkaa motivoituminen arkiseen aherrukseen, kuten opintoihin ja työntekoon. Muistelen aikaa kaksi vuotta taaksepäin, jolloin jaksoin vain maata sohvalla ja itkeä. Itkin lapseni menetystä ja sitä, että parisuhde meni päin helvettiä. Itkin sitä, etten tiennyt saisinko koskaan enää olla uudelleen raskaana, puhumattakaan siitä, että saisin vauvan kotiin saakka. Uuden miehen kanssa ehkäisyn poisjättö kutkutti aluksi mieltä, mutta yrityskiertojen lisääntyessä tappiomieliala on vallannut alaa. Tuntuu epäreilulta, kun näkee toisten raskautuvan pillerienkin läpi, ja minä itken joka kerta kun menkat alkavat. Tuntuu epäreilulta, että sitä raskautumisen iloa ei suodakaan meille nyt, kun kaikki on ihan hyvin, parisuhde kunnossa ja noin muutenkin... Tuntuu, että olisin jo ansainnut sen kauan kaivatun plussan.

Joskus tuntuu epätodelliselta, että olen ihan oikeasti joutunut odottamaan uutta plussaa yli kaksi vuotta. On kulunut yli kaksi vuotta pienen Peikkiksen kuolemasta, eikä uudesta plussasta ole havaintoakaan. Hassuimmalta tuntuu nähdä joidenkin plussaavan pillerien (Cerazette) läpi. Ei minulla vain ollut sellaisia ongelmia niiden käytön aikana! Ei ollut, vaikka panin kuin kani yhden kumppanin kanssa. Ei tullut plussaa vaikka naimme uuden mieheni kanssa kuin kanit säännöllisesti, eikä tule plussaa vaikka ehkäisy on jäänyt pois. Päin vastoin, kiertoni on totaalisen sekaisin ja pitenee päivä päivältä. Ovulaatiosta ei ole tietoakaan, ja henkinen kantti alkaa olla lopussa. 

Loppuviikko tuo tullessaan juhlia, häitä sun muita, ja nakertaa jo valmiiksi kun tiedän "saavani" maistella viiniä. Mieluummin olisin vesi- ja mehulinjalla ja silittelisin salaa vielä pientä kumpua ja vaalisin pientä salaisuutta kohdussani.

Syksy saa, minä en? 

Ei kai auta muu kuin toivoa, että minäkin saisin vielä joku kaunis päivä tuijotella kahta viivaa raskaustestissä ja synnyttää lopulta pienen rääkyvän nyytin, jonka saisi ihan kotiinkin saakka.

tiistai 14. elokuuta 2012

EI MITÄÄN UUTTA TÄLTÄ RINTAMALTA

Tällä vauvanyritysrintamalla ei tapahdu mitään uutta. En ole yhtään kärryillä kiertopäivistäni, mahdollisesta ovulaatiosta tai yhtään mistään, muttei se haittaa. On ihanaa kun kerrankin ei mieti kroppaansa ja sen toimintaa, laske kalenterin avulla, koska menkkojen pitäisi alkaa ja sitä rataa. Loma on todellakin ainakin tähän asti ollut lomaa myös tästä raskautumisyrityksestä, ja hyvä niin. Vielä olisi lomaa ja vähän kesääkin jäljellä, ja mietin mitä voisin tehdä. Mies on sairaslomalla, joten meillä on hyvin yhteistäkin aikaa nyt. Ei, saikku ei liity mielenterveysongelmiin, eikä mies ole nykäissyt itselleen myöskään kivestulehdusta, pneumoniaa tai sikainfluenssaa tai mahatautia. Tarkoituksena olisi käydä ainakin vähän shoppailemassa, kävelyllä, katsella leffoja, nauttia toisistamme ja kaikenlaista muuta mukavaa. 

Kävin viime viikolla Savossa ystäväni luona ja vietimme leppoisaa aikaa saunoen, grillaten, syöden, jutellen ja nauttien pari siideriä. Lällytin myös ystäväni saksanpaimenkoiraa ja katselin liikutuksen kyyneleet silmissä hänen ja miehensä 2-vuotiaan tyttären touhuiluja. Ovat ne taaperot vain niin suloisia! Sen jälkeen olikin aika lähteä kohti Länsi-Suomea, missä kävimme moikkaamassa anoppiani, majoituimme ystävillemme, joimme ensimmäisenä yönä kaljaa ja kaikkea muuta aamukuuteen saakka, heräsimme jäätävään krapulaan ja lähdimme sen jälkeen äijäbileisiin. Jep, olin äijäbileissä ainoa nainen muttei se meininkiä haitannut. Miehen ystävä oli ollut huolissaan sopeutumisestani mutta yllättyi hieman kun suustani pääsi rääväsuisempaa tekstiä kuin monelta mieheltä koskaan. No, vaikka minulla onkin tissit, minulla on helvetin isot henkiset munat. Miehet saunoivat, minä en. Minä join vain viiniä, lonkeroa, skumppaa, drinkkejä ja olin loppuillasta kännissä kuin... käki? Se viina ei ainakaan loppunut juomalla.

Olenkin joskus miettinyt, miten joillekin miehille tuntuu olevan kova pala, jos nainen haluaa tulla yhteissaunaan. Ei kai siinä mitään olisi ollutkaan, jos en olisi ollut ainoa nainen paikalla ja muutkin naiset olisivat halunneet saunoa. Oma mieheni vain ei halua, että muut näkevät minut alasti. Mitähän pahaa siinäkin on? Ei minun mielestäni mitään, mutta tuo ukko on joskus vähän vanhanaikainen. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että sauna ei ole todellakaan miten eroottinen tai seksuaalisia jännitteitä nostattava paikka. Siellä juodaan kaljaa tai vaihtoehtoisesti Jack Danielsia pullon suusta, heitetään huonoja vitsejä, löylyä, hikoillaan ja puhistaan kuumissaan. Enpä ainakaan itse voisi kokea kiihottuvani alastomista miesvartaloista, joiden yläpäät ovat kännissä kuin käki ja ainoa, mikä seisoo on silmät päässä. Ehkä joku toinen kerta sitten? Olen ollut ennenkin ainoana naisena äijäporukassa saunomassa, ja voin vannoa että _mitään_ seksuaalista ei ole tapahtunut. Myönnetään, etten edes ole mikään ruusunnuppu tai mitään, mutta... 

Se siitä aiheesta. Saunassa tuskin olisi tapahtunut mitään joukkopanoa, jonka jälkeen saisimme ihmetellä kuka on lapsen isä. Sunnuntaina heräsimme puoli kahdelta hieman nihkeään oloon, lähdimme ajamaan kolmen maissa takaisin kotikonnuille ja vietimme jäätävän liskojen yön. Nyt siitäkin on toivuttu, ainakin jotakuinkin. Kohta voisin lähteä ostamaan itselleni uutta puhelinta, ja saapa nähdä mitä sitten keksii. Ainakin terassikelit ovat kohdallaan! Viikonloppuna olisi jotain Kuritushuonehommia eräässä helsinkiläisessä hevibaarissa, ja huomenna ystäväni vaimonsa kanssa tulee iltakahville (tai -kaljalle). Tekemistä siis piisaa!

Saapa nähdä, milloin ajatukseni palaavat täysipainoisesti tähän raskaudenyrityshommaan. Toivottavasti eivät hetkeen!

keskiviikko 8. elokuuta 2012

VR = VENAA RAUHASSA?

Tämän kirjoituksen myötä tahdon toivottaa kaikille lukijoilleni ihanaa loppukesää joko loman tai töihinpaluun merkeissä. Minä lähden kauas kotiseuduiltani... tai no okei, Kuopioon. Ei sitä oikein ulkomaanreissuksi voi kutsua, mutta pääsenpähän hetkeksi muualle lepuuttamaan hermojani. Matkailu on kivaa, lomailu vielä mahtavampaa! 

Nyt en uhraa ajatustakaan vauvautumishaaveille vaan rentoudun. Niin kerta!

Palataan astialle, jahka kotimaanturneeni on ohitse. ;)

perjantai 3. elokuuta 2012

MEMORIES

Istuin toissapäivänä autossa matkalla hakemaan mieheni tytärtä meille. Yhtäkkiä mieleeni tulvahti mielikuvia ja muistoja varhaisnuoruudesta ja teini-iästä. Muistan kaikki seurakuntien leirit, joille lähdin mieli täynnä odotusta, unelmia ja kaipuuta kohdata Jumala henkilökohtaisesti. Muistan hervottomat bussimatkat milloin mihinkin leirikeskukseen ja 13-vuotiaan yläasteelle menevän tytön jännityksen, kun leiri pidettiinkin Göteborgin lähellä YWAMin leirikeskuksessa. Se oli sitä suuren maailman tuntua pienelle tytölle, joka ei koskaan aiemmin ollut matkustanut Maarianhaminaa kauemmas (ja sekin oli kuudennen luokan luokkaretki). Muistan pitkän bussimatkan Ruotsin halki, leirikeskuksen, rukous- ja ylistyshetket, yhteenkuluuvudentunteet ja ensirakkauteni, joka sattui olemaan minua kahdeksan vuotta vanhempi. Jep, epätoivoinen varhaisteini kuvitteli 20-vuotiaan miehen katsovan itseään sillä silmällä. Sallikaa minun nauraa. Muistan myös, kuinka olimme evankelioimassa Uddevallassa porukan kanssa. En minä osannut, koska kielipääni oli suunnattoman huono. Koin olevani vajaampi kuin muut, koska en saanut näkyjä enkä ilmestyksiä, en puhunut kielillä, olin ujo... 

Muistan myös erään leirin, jolla eräs pastori antoi minulle kortin. Kortin takana luki jotain siihen suuntaan, että hän näki näyn jossa olin auringonkukka. Se auringonkukka kukoisti ja kantoi paljon satoa. Niin kuulemma minäkin. Pastori sanoi Jumalan tulevan käyttämään minua todella voimakkaasti joskus, ja olin onnellinen noista sanoista. Mitä tapahtui? En tiedä. Olin aina ujo ja arka puhumaan omasta uskostani, ja kun kukaan ystävistäni joiden puolesta rukoilin, ei tullutkaan uskoon, ajattelin kaiken tuon olleen paskapuhetta. Siitä se alamäki kai lähti. Jumala tuntui toimivan muiden ihmisten elämässä, mutta itse sain sitä kuuluisaa sontaa niskaan niin että ropisi. Ei kai ihmekään, että koin lopulta suurta tarvetta irrottautua tuosta kaikesta kypsässä 23:n vuoden iässä.

Nyt olen 27-vuotias nainen, ja nuo teini-iän kokemukset tuntuvat kovin kaukaisilta.
Kaikki raamattutunneilla istumiset, ylistys- ja rukoushetket, ihmisiin tutustuminen ja raikas reipas meininki ovat taaksejäänyttä elämää. En ole enää se sama tyttö, joka halusi kaikesta sydämestään, sielustaan ja mielestään palvella Jumalaa, elää puhtaan elämän ja olla erilainen kuin muut. Joskus 14-vuotiaana VANNOIN etten koskaan menisi miehen kanssa sänkyyn ennen avioliittoa. Se oli ennen anoreksiaa ja aviokriisiä. Nyt joku voisi väittää kaiken kokemani rikkoneen minua, mutta oikeasti en vaihtaisi päivääkään elämästäni pois. En vaihtaisi pois odotusaikaa, en vaihtaisi pois mitään... mutta silti mietin joskus, kuinka palavasti rukoilin leireillä. Muistelen, kuinka muut luokkatoverit menivät ryyppäämään yläasteella, alkoivat polttaa ja seurustelivat milloin kenenkin kanssa. Minä olin se outolintu, joka ei polttanut, juonut, kulkenut kaupungilla ja elänyt normaalia elämää. Minä olin se, jonka perjantait ja lauantait kuluivat nuortenilloissa. Sainko olla sen vuoksi kiusattu? Todellakin sain. Seurakunnassa kertoessani näistä asioista sain vain kuulla, että saan olla onnellinen kun minua vainotaan uskoni takia? Niinkö? 

Olinko onnellinen?
En.
Mietin monesti teini-ikäisenä, että olisi parempi kuolla kuin elää, koska eihän minulla ollut ystäviä. En kuulunut joukkoon. Oikeastaan vasta aikuisena olen kokenut kuuluneeni johonkin, niin kierolta kuin se kuulostaakin. Joku voisi sanoa että oli oikein minulle, kun vauvani kuoli. Onhan se kai tavallaan rangaistus kaikista synneistäni, mutta eihän sitä pitäisi kostaa viattoman vauvan kautta. Eihän?

Nuo muistot leireistä ja hengellisistä tilaisuuksista tulevat aina välillä mieleeni. Mietin, mitä 27-vuotias Annis voisi sanoa 13-vuotiaalle Annikselle, jolla oli suuria unelmia siitä, kuinka Jumala käyttäisi häntä sitten, kun hän on vähän isompi ja aikuisempi. 27-vuotias Annis voisi kirjoittaa sille epävarmalle, koulukiusatulle teinille kirjeen jossa kertoisi kuinka elämä ei koskaan mene niin kuin odottaa. Teininä pahin pelkoni oli, että luopuisin uskostani ja tulisin samanlaiseksi kuin muut. Nyt minua naurattaa. Uskon edelleen Jumalaan, kai. En vain halua olla osa sitä yhteisöä, jossa toisten tekemisiä vahdataan silmä kovana ja pienistäkin jutuista nuhdellaan. Näin on hyvä juuri nyt. 

Pitkä matka on kuljettu tähän saakka, ja voin vain ihmetellä kuinka paljon olenkaan muuttunut viimeisten kymmenen vuoden aikana... siitä rumasta koulukiusatusta tytöstä on ehkä kuoriutunut joutsen. Tai jotain. (Ja joutsenethan ovat paitsi kauniita, myös helvetin äkäisiä...) Ne unelmat, joita unelmoin teini-ikäisenä, eivät toteutuneet. Kunpa se unelma elävästä lapsesta kuitenkin toteutuisi, vielä joskus, joskus jossain...

Kiitos ja anteeksi.

torstai 2. elokuuta 2012

AND THEN IT ALL BEGINS AGAIN

Raskaustestin tekemisen ajattelemisessa ON jotain suurta taikaa. 

Juu ei, en ole kusaissut testiin kahta viivaa vaan maannut toissayönä lähestulkoon valveilla ja herännyt törkeisiin vatsakramppeihin aamuyöstä vain huomatakseni kuukauden suosittujen alkaneen jälleen rytinällä. Kiitos kroppa, jälleen kerran. Oi kuinka rakastankaan sitä, ettet vain tule raskaaksi. Oi kuinka rakastankaan sitä tunnetta, kun kaupungilla vyöryy vastaan paksumahoja toisensa jälkeen ja minä vuodan samaan aikaan kuin pistetty sika tai jotain sinne päin. Kiitos elämä, että Peikkiksen kuolemasta on jo yli kaksi vuotta, enkä ole sen jälkeen tehnyt ainuttakaan positiivista raskaustestiä.

Katkeraksihan tässä tulee.
In-Your-Face-Book heittää naamalle uutisia synnyttäneistä ystävistä, ja vaikka minun pitäisi olla onnellinen heidän puolestaan, tulen vain vihaiseksi ja katkeraksi. Ovatko kohtuni limakalvotkin jo niin sitruunaiset, ettei sinne kiinnity mitään? Jep, sitruunapillu sanan varsinaisessa merkityksessä!

Onneksi olen nyt sentään lomalla, vaikka aivoni ovatkin jääneet työmoodiin. Näen nimittäin joka yö työunia vaikken edes tahtoisi.
Huomenna olisi jotain Myötätuulirock-hommiakin, ja vaikka suunnittelinkin voivani pahoin kyseisillä festareilla, taidankin voida pahoin vasta niiden jälkeen.
Krapulan vuoksi. 

No, onneksi siideri sentään on hyvää eikä tarvitse katsella känniääliöitä, kun on itse selvinpäin. Skool ja kippis ja rai rai. Saatana. 

Toisiko se yrityskierto numero 8 vihdoin onnen, toisiko? 
Haikara, voisitko korjata sen navigaattorisi ja suunnata seuraavaksi meidän luoksemme, koska pidemmän päälle pää ei kestä sitä, kun joka kuukausi sama tuskailu ja piinailu alkavat alusta. No, ainakaan en ole vielä sortunut ovulaatiotesteihin ja pakkopullaseksiin. 
Vielä.

lauantai 28. heinäkuuta 2012

PELKO POIS

Ei sun kannata, 
ei kai kannata mennä uimaan ukkosella 
ei se kannata  
Ei sun kannata, ei kai kannata koittaa ottaa kyytä käteen ei sun kannata  
Mennä juhlimaan sen saman tyypin kaa, joka parin tuopin jälkeen alkaa päätään aukomaan  
Ei sun kannata, ei kai kannata tulivuoren juureen taloo rakentaa

Pelko pelko 

Saa vallan helposti  
Älä mene pois, älä mene pois, sanoo rohkeutesi 
Ei sun kannata sanoo hyvästi sillä aiot tulla takaisin ja melko varmasti  
Ei sun kannata nukkuu yksinään sillä yksin tarviit pakkasilla monta peittoa  
Jätä pelko taaksesi tänään  
Ukkonen, tärisyttää tannerta, mä pakenen  
Turha kultani pelätä on, pelätä ikävää  
Turha sellaista pelätä on, pelätä elämää

Pelko pelko  

Saa vallan helposti  
Älä mene pois, älä mene pois  
Sanoo rohkeutesi  
Ei sun kannata, ei kai kannata mennä uimaa ukkosella ei se kannata 
Ei sun kannata, ei kai kannata pitää päällä vilkkua jos oot jo ojassa

(x2) Jätä pelko taaksesi tänään  

Ukkonen, tärisyttää tannerta, mä pakenen  
Turha kultani pelätä on, pelätä ikävää 
Turha sellaista pelätä on, pelätä elämää
 
Maj Karma: Ukkonen
 
Pelko on kaiken onnellisuuden pahin vihollinen.
Olen pelännyt viimeiset lähes kahdeksan kuukautta sekundaarisen lapsettomuuden mahdollisuutta, mutta jokin naksahti tänä aamuna päässäni. Miksi pelätä turhaan, koska pahimmilla peloilla on tapana toteutua. Peikkiksen odotusaikana pelkäsin kaikkea mahdollista. Pelkäsin ultria, pelkäsin että vauvalta löytyisi jokin rakennevika suolistosta, ja kun se pelko kävi toteen, aloin pelätä kohtukuolemaa. Sekin tapahtui. Se voi tuntua nyt turhalta jinxaukselta, mutta toisaalta tuossa piilee totuuden siemenkin. On ihan turhaa märehtiä pelossa sekunnista, minuutista, tunnista, päivästä, viikosta ja kuukaudesta  toiseen, kun sillä ei kuitenkaan saavuta mitään.

Peikkiksen kuoleman jälkeen pelkäsin eroa.
Sekin tapahtui. 
Eron jälkeen pelkäsin, etten voisi koskaan löytää ihmistä, jonka kanssa voisin olla onnellinen parisuhteessa. No, se pelko ei onneksi sentään toteutunut. 
Nyt kun olemme hilluneet ilman ehkäisyä kohta kahdeksan kuukautta, olen luovuttanut koko vauva-asian korkeampiin käsiin. Minun on ihan turha lietsoa itseäni "Ei meille kuitenkaan" -mielialaan, koska tulevaisuutta ei vain voi ennustaa. Nyt on nyt. Nyt täytyy elää tätä hetkeä murehtimatta turhaan huomista ja sitä, mitä se saattaa tuoda mukanaan.
 
Nyt heitän pelon romukoppaan ja hoen itselleni: "Kyllä meillekin ihan varmasti". Eihän nyt kahdeksan kuukautta ole edes pitkä aika yrittää raskautta. 
 
Kyllä meillekin. Vielä joskus.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

PELLEILYÄ

Noin niin kuin ilmoitusluontoisena asiana ajattelin ilmoittaa, että kuukautiskiertoni pitää minua pilkkanaan. Eikö olekin ihanaa? 


Luulin yrityskierto kahdeksan koittaneen. Niin, huipulla luulee. Oikeasti uusi yrityskierto lasketaan KUNNON vuodon alkamisesta, mutta mitä tekee kroppani? Tuhruttaa päivä toisensa jälkeen pienen pientä vuotoa, mutta kunnon niagara ei vain voi alkaa. Tissini kipeytyvät päivä päivältä enemmän, tänään töissä olin menossa oksentamaan ties kuinka monta kertaa, huimaa, ärsyttää, itkettää, oksettaa, oksettaa, oksettaa ja vielä kerran oksettaa. Lisäksi ravaan vessassa koko ajan, koska tuntuu että rakkoni täyttyy saman tien kun on tyhjentynyt.

Selviä raskausoireita, mutta kyllä se niagara sieltä alkaa. 

Testiä en aio tehdä. 


Armas kroppani, olisi ihan kiva jos ne menkat nyt sitten alkaisivat kun siitä kerran on merkkejä ilmassa. Niin kerta.


Älkääkä kukaan kommentoiko, että voi KUNPA. Ei se kuitenkaan. 


(Samaa oli tosin Peikkiksestäkin: valemenkat, oireet jotka vahvistuivat ja ja ja... mutta eihän toisella kerralla voi olla sama homma? Lisäksi Peikkiksen odotusta varjosti ensimmäisen kolmanneksen kestänyt verenvuoto, paniikki ja epätietoisuus ennen jokaista ultraa, puskista tullut uutinen pienokaisen suolitukoksesta ja... History cannot repeat itself!) 


Vittu.

torstai 26. heinäkuuta 2012

KESÄDUUNIDEATHMETAL EI KUN SIIS BLUES

Opiskelijan on hyvä olla kesäduunari.
Kaikki kesän ihanimmat tapahtumat ovat juuri silloin, kun on töitä. "Hei kuule Annis, pääsetkö sä sinne ja sinne ja sinne...? Et sää Nummirockiin oo tulossa?" "Joo ei, ei onnistu, mä oon töissä..." Tämä on hoitoalan opiskelijan ja hoitotyöntekijän vakiovastaus jokaiseen kysymykseen viikonloppuriennoista.
"Ei onnistu, mä oon töissä." 
Kohta tämä kesäduuniheavymetalrockblues on kuitenkin ohi. Tämän päivän jälkeen on enää kuusi vuoroa lusittavana, ja sen jälkeen saan lomailla ja ladata akkuja tulevaa varten. Odotan innolla lomaani, koska onhan tuossa muutamia yhteisiäkin lomapäiviä rakkaan kanssa ennen kuin toinen joutuu menemään takaisin töihin. (Lällällää...) 


Uusi kiertokin käynnistyi. 
Jospa ensi kierrosta...? 


Ja paskanvitut. 
No, eihän joulukuuhun olekaan enää kuin alle viisi kuukautta. Siinä vaiheessa pääsemmekin lapsettomuustutkimuksiin. Kyynistäkin kyynisempänä ihmisenä en jaksa uskoa, että sitä plussaa suotaisiin meille ennen mahdollisia tutkimuksia ja hoitoja.

Eikö olekin ironista? Pieni Peikkis tärppäsi heti, vahinkona, ja nyt kun pienokainen olisi oikeasti tervetullut, homma ei näytä onnistuvan, ei niin millään. Pakko kai vain nauttia elämästä noin muuten. Eikä tässä olekaan mitään valittamista, asiathan ovat sinällään paremmin kuin hyvin. No, ainakin paremmin kuin viime vuonna näihin samoihin aikoihin... ehkäpä karkaan toisella lomaviikollani hetkeksi pohjoisempaan Suomeen tervehtimään rakasta ystävääni pariksi päiväksi ja joudun todennäköisesti pelaamaan juomapeliä nimeltään Absinttiansa. Mitä se on? No, jokaista juomatonta absinttia kohden tulee kiskaista kolme jallua... yääääääääää. Ajatuskin oksettaa... 



Ja jottei kukaan nyt ajattele että olen totaalisen turmeltunut juoppo, niin ei, en aio todellakaan käyttää lomaani olemalla koko ajan kännissä. Joskus ihminen vain tarvitsee pienen puhdistavan jäätävän etukenon muilla mailla vierahilla. Ehkäpä sen vierailun aikana saan vähän perspektiiviä asioihin ja osaan olla taas onnellinen siitä mitä minulla on. Sitä paitsi pohjoisemman paikkakunnan vierailuissa on taikaa. Viime vuoden reissu poiki seurustelusuhteen. Olin toki tutustunut mieheeni jo ennen reissua, mutta pienen etäisyydenoton jälkeen yhteydenpito jatkui tiiviimpänä, ja sen jälkeen se olikin sitten menoa. Jospa tämän vuoden reissun jälkeen...? You know what I mean.  


Ennen kesälomaa, reissuja ja kaikkea kivaa on kuitenkin jaksettava vielä viisi vuoroa töissä. 
Ja ei, en ole seksikäs sisar hento valkoinen. Valkoiset vaatteet meillä toki on, mutta niistä on kuulkaa seksi kaukana. Adios, kirjoittelen ehkä elokuussa lisää. Ehkä en. Ei voi tietää.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

HOW CAN I SLEEP WHEN THE LITTLE ONE IS NOT HERE?

Pienokaiseni kuolin- ja syntymäpäivät olivat ja menivät, ja jäljelle jäivät vain suunnaton turtumus ja loppukierron ahdistus. Loppukierron ahdistukseen kuului myös hyvin vesiselvä negatiivinen raskaustesti, ja nyt vain istun turtana koneella miettien mitä voisin kirjoittaa. 

Niin paljon on ehtinyt tapahtua pienen elämäni aikana. 
Olen ehtinyt selättää anoreksian, kapinoida uskonnollista yhteisöä vastaan, tulla raskaaksi, menettää kalkkiviivoilla lapseni, erota verisesti... ja nyt kun elämä olisi vihdoin hyvää ja vierelläni on Se Oikea, uutta plussaa ei kuulukaan. Voimillehan se ottaa. Joskus enemmän kuin olisi suotavaa.

Kesäduunibluesia on jäljellä vielä seitsemän kokonaista työvuoroa, enkä tiedä miten saan pidettyä itseni kasassa siihen asti. Yrityskierto kahdeksan alku tuntuu kamalalta, enkä jaksa enää toivoa luomuraskautta. Tunnen itseni epäonnistuneeksi naiseksi, kun elimistöni ei kykenekään laittamaan alulle uutta raskautta. Niin, kaksihan siihenkin tarvitaan, eikä se yrityksen puutteesta ole ollut kiinni, ei todellakaan. Jostain syystä sukusolumme eivät vain tunnu olevan halukkaita hedelmöittymään keskenään. Yksiviivaiset raskaustestit toisensa jälkeen ivaavat ja pilkkaavat minua, ja samalla saan kuulla joka vitun tuutista raskausuutisia. "Jaa, noikin. Jaa, nekin jättivät ehkäisyn pois, no, kohta niillekin tulee vauva...", ajattelen katkerana. Koko maailma tuntuu olevan täynnä pallomahoja, ja viimeisin tilanne jossa tunsin suurta tarvetta napsia verenpainetta alentavia lääkkeitä oli, kun bongasin uutuusleffan "Mitä odottaa kun odotat" mainoksen.

En tiedä leffan kulusta sen enempiä, mutta voisin kuvitella juonen menevän jotakuinkin näin:

Muutama pariskunta on jättänyt ehkäisyn pois toisistaan tietämättä. Hässitään niin maan perkeleesti ja totta kai pamahdetaan paksuksi siitä saatanan yrityskierto yhdestä. Joku pariskunta tulee raskaaksi pillerien läpi, ja kaikki kusevat raskaustesteihin huutavan punaiset kaksi viivaa. Ultraan mennäänkin iloisesti katsomaan sitä pientä vauvaa, eikä ultrien oikeasta syystä ole tietoakaan. Eihän nyt leffoissa voida käsitellä sikiöseulontoja tai sitä, että raskausaikana jokin voi mennä pieleen. 

Leffassa on varmasti myös kohtauksia, joissa isomahaiset naiset hieroskelevat äitelän imelät ilmeet kasvoillaan isoja mahojaan. Synnytys käynnistyy totta kai lapsivesien menolla, sisältää saatanasti huutamista, ja lopulta käsivarsilla on "vastasyntynyt", joka on oikeasti ehkä puolivuotias vauva. Vauva-arki on ihanaa, lapsi on kiltti kuin unelma ja muutenkin kaikki menee kuin Strömsössä ikään.

Tarvitseeko sanoa, mitä mieltä olen tuollaisista leffoista ja aionko mennä katsomaan sen? 

Leffan voi tunkea sinne missä aurinko ei paista, ja ei, EN TODELLAKAAN ole menossa katsomaan sitä. Saan muutenkin katsella onnellisia ystäviäni isojen vauvamahojensa kanssa. Totta kai ystävillänikin on ultrassa kaikki hyvin, ja vain minä olen se outo lintu, joka on menettänyt lapsensa ja joka ei näemmä pamahda paksuksi vaikka panisi joka vitun päivä kaikissa maailman asennoissa, tunkisi seksin jälkeen tyynyjä persauksen alle ja pitäisi jalkoja ojennettuna kohti kattoa. 

Saatanan sikiävät citykanit, saisi olla jo minun vuoroni.
En kykene edes nukkumaan, kun ei ole pienokaista tässä vierellä.

Ja kuten jo aiemmin kirjoitinkin, tämäKIN vuosipäivä meni tyhjän kohdun kanssa itkien. 
Kuinka katkeraksi ihminen voikaan tulla, kun yritystä (erittäin tuloksetonta sellaista) on takana kohta kahdeksan kuukautta, eikä hommasta ole tullut lasta eikä paskaa? 
Voin kertoa, että saatan jopa haista sapelle. 

Kaiken keskellä pitää vielä jaksaa leikkiä helvetin hyvää hoitsua ja pitää itsensä kasassa töissä. Onneksi sitä huvia on enää seitsemän työvuoron verran tiedossa, ja sen jälkeen pääsen lomalle. Toivottavasti saan samalla lomaa tästä vauvanTEKOhommasta.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

PAKO TODELLISUUDESTA

Unet.
Ne ovat loistavaa pakoa todellisuudesta, jos niistä vain muistaisikin jotain nukahtamisen jälkeenkin. Erityisesti raskausajan unet ovat painuneet mieleeni pysyvästi, koska niitä kierompia ja sairaampia ei olisi voinut edes olla. Viime aikoina (lue: parina viime yönä) olen nähnyt taas ihan sairaita unia. Siitä herää pieni toive: entä jos? No, tuskinpa. Mutta silti? 

Toissayönä uneksin rakkaasta miehestäni ja erään itselleni hyvin tärkeän bändin jäsenestä. Olimme kolmisin jossain mökillä, ja mieheni pakotti minut harrastamaan seksiä tämän bändin jäsenen kanssa. Niinpä sitten panimme kuin kiimaiset kanit, ja mieheni tullessa paikalle irrottauduin tästä hyypiöstä nopeasti, kääriydyin lakanaan ja pomppasin pystyyn nopeasti. "Ei me mitään tehty", yritin änkyttää. Sitten heräsin ja mietin: "WTF?" Olipahan vain uni. 

Viime yönä uneksin matkustamisesta. 
Olen reissanut muutamankin kerran Euroopassa ja kerran Turkissa, ja siitä on jäänyt ikuinen matkakuume päälle. Olen nähnyt Rooman, Barcelonan, Kyprosta ja Turkkia, ja matkustushimo on jäänyt ikuiseksi. Haluaisin matkustaa vaikka minne: Prahaan, uudelleen Barcelonaan, Portugaliin, Ranskaan, Lontooseen, Hollantiin... you name it.
Niinpä sitten viime yön unessa yritin selittää rakkaalle miehelleni kesälomareissun tekevän poikaa. Halusin Lontooseen tai Barcelonaan, mutta mitä ehdotti mieheni? "Mennään mieluummin Haminaan, se tulee halvemmaksi ja sinne pääsee autolla..." Tähän lauseeseen heräsin ja purskahdin helvetinmoiseen huutonauruun. Miten voi olla...?

Näin täällä.
Miksi sitten kuvittelen että voisin olla raskaana? 

Odottaessani pientä tyttöäni uneni olivat maailman sairaimpia ja yleensä muistin ne kuin vettä vain.

Eräänäkin yönä näin hyvin kaunista unta bändistä nimeltä V for Violence. Bändin häiskät toki näyttävät hieman emoilta meikattuine kasvoineen ja mustanpuhuvine vaatteineen, mutta... siinä unessa bändi oli järjestänyt itsemurhakultin, ja jokaisen fanin tuli kuulua siihen. Sick. Jonakin yönä taas uneksin mitä riettaimmista seksisessioista milloin kenenkin kanssa (mm. Brad Pitt piti jostain syystä raskaana olevia naisia haluttavina), ja näinpä unia töistäkin. Millaisia? Sellaisia, että joku dementti väkivaltainen papparainen potki minua suoraan mahaan, tapoin kaikki potilaat joihin vain uskalsinkin koskea ja kaikki meni muutenkin pieleen.

Totta kai nyt näkemäni unet siis nostavat toiveikkuuden plussan suhteen pilviin.
Tulen tänne märisemään, jahka hanat aukeavat ja yrityskierto 8 käynnistyy... Nyt sen sijaan valmistaudun töihin ja pidän toiveikkuutta yllä. Huomenna menenkin pienokaiseni 2-vuotispäivän kunniaksi haudalle rakkaani kanssa. <3

Pieni pako todellisuudesta sen sijaan tekisi hyvää, vaikkapa sitten sen HAMINAN matkan muodossa.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

KAHDEN VUODEN JÄLKEEN

Tasan kaksi vuotta sitten pieni Peikkis potkaisi viimeiset potkunsa kohdussani.
Siitä alkoi painajainen, joka ei tuntunut loppuvan koskaan ja jolle ei tuntunut löytyvän mitään tarkoitusta. Mikään ei ole raskaampaa kuin kulkea odottavien äitien osastolla maha pystyssä kantamatta elämää sisällään. Mikään ei olisi voinut tuntua kauheammalta kuin näyttää raskaanaolevalta ja ollakin sitä, mutta niin ettei vauvan sydän enää syki. 
Kaksi vuotta sitten olisi tehnyt mieli pummia joltain askillinen röökiä ja mennä vetämään koko aski sisältöineen päivineen NKL:n oven eteen, koska eihän siitä enää olisi ollut haittaa sikiölle. Passasin kuitenkin, koska pelkäsin paheksuvia katseita. Eiväthän ihmiset olisi voineet tietää, ettei iso mahani sisältänyt enää elämää. 

Siitä kaikesta on jo kaksi vuotta.
Kahteen vuoteen mahtuu niin hurjan paljon kaikkea. Toisaalta tuntuu kuin koko painajainen olisi alkanut vasta eilen, mutta kyllä siitä vain on jo kaksi vuotta. Hassua. 
Olen ehtinyt erota, aloittaa uuden koulun, tehdä töitä, säätää opiskelukaverin kanssa (VIRHE!), lopettaa romanssintyngän rumimmalla mahdollisella tavalla, tehdä lisää töitä, röydätä festareilla, tehdä töitä, viettää aikaa ystävien kanssa ja tehdä lisää töitä... ja tavata uuden kumppanin. Ehkäpä kolmas kerta toden sanoo? 

Mutta voisiko se plussakin jo tulla? 
Haluan olla myös elävän lapsen äiti. Haluan pienelle kauniille enkelitytölleni jo pikkusisaruksen... tai kaksikin. 

Pieni Peikkikseni, on niin iso ikävä.
Miksi sinun piti potkaista tyhjää (kirjaimellisesti) tasan kaksi vuotta sitten?

tiistai 10. heinäkuuta 2012

ROLLERCOASTER OF EMOTIONS

Tänään on helpompi hengittää.
Tänään en kaipaa niin paljon vauvaa kuin vaikkapa viime kuussa.
Tänään olen onnellinen siitä, mitä minulla on.

Kesä on mennyt lähinnä töiden merkeissä, ja olen ollut aivan poikki. Työ tekee ihmiselle hyvää: silloin saa ajatella jotain aivan muuta kuin omia juttujaan, ikävää, kaipuuta ja toiveita. Kesään on kuitenkin mahtunut myös festarointia. Kolme päivää Tuskassa tekivät tehtävänsä, ja raahauduin tiistaina aamuvuoroon lopen uupuneena mutta onnellisena. Tuskasta jäi roppakaupalla hyviä muistoja bändeistä, uusista tuttavuuksista ja miehen kanssa kuhertelusta. Sain moshata bändien tahdissa, juoda kaljaa ja Jägermeisteria, nauraa sydämeni kyllyydestä ja laulaa parin ruotsalaisen tuttavuuden sekä oman mieheni kanssa suoraa huutoa Painin Shut Your Mouth -biisiä, ja ennen kaikkea sain tuntea olevani elossa.

Tuskan jälkeen iski pieni masennus, mutta sekin katosi pian. Tiedän tällä kesällä olevan vielä paljon tarjottavaa, hyvää sellaista. Saan jakaa tämän kesän oman rakkaani kanssa, ja se on tärkeintä. Olen vaihteen vuoksi ällöttävän rakastunut kihlattuuni, ja odotan innolla juhlia joihin meidät on kutsuttu. Tiedossa on häitä, bileitä ja kaikenlaista muuta mukavaa, ja odotan innolla näitä tilaisuuksia. Tällä hetkellä en haluaisi edes olla raskaana, koska silloin joutuisin katselemaan vierestä muiden hauskanpitoa samalla kun itse särvin limsaani tai kivennäisvettä. 

Saan myös viettää pienokaiseni 2-vuotispäivää kahden hänen muistonsa kanssa ilman että joutuisin alkuraskauden pahoinvoinnin vuoksi häpäisemään pienokaiseni hautaa. (Sallikaa musta huumori, please.) Mikä avasi silmäni? Se, että ei ole kiire minnekään. Saamme vielä toistaiseksi nauttia toisistamme mieheni kanssa, tutustua paremmin, rakastua syvemmin ja kokea kaikkea mahdollista yhdessä ilman stressiä raskauden sujumisesta, ultrista, ilman jännitystä siitä, onko seuraavallakin lapsella suolitukos... 

Nyt on vain pakko sanoa, että elämä on melkoista tunteiden vuoristorataa. 
Ehkä 20.7.2012 tulen itkemään katkerasti sitä, että olen jäänyt rannalle muiden odottaessa ties kuinka monetta lastaan.
Tällä hetkellä minulla on kuitenkin lupa nauttia tästä tunteesta, kun henki ei salpaudu ikävästä ja menkkojen alku saa kyyneltulvat vuotamaan poskilleni.
Nyt on hyvä, juuri näin.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

KRAMPPEJA JA NYRJÄHDYKSIÄ

Tähän aikaan kuukaudesta mieli on maassa ja itku kurkussa koko ajan. Runsaat ja kivuliaat menkat kertovat kai ainakin siitä, että kohdun limakalvoa riittäisi vaikka viidelle alkiolle kiinnittyä, mutta en tiedä ovuloinko, ja vielä vähemmän tiedän miehen siittiöiden kuntoa. Kamalimmalta tuntuu herätä keskellä yötä järkyttäviin kramppeihin, jotka pitävät valveilla niin, ettei saa unta. Henkinen kipu tuntuu kuitenkin uuvuttavimmalta. Se muistuttaa siitä, ettei tässäKÄÄN kierrossa tärpännyt vaikka toiveet ehtivätkin olla suhteellisen korkealla. Ei pitäisi toivoa, niin ei joutuisi pettymäänkään. Onneksi ihmisellä on töitä tehtävänä. Työt mahdollistavat sen, ettei ehdi ajatella koko aikaa pettymystään vaan saa paneutua antaumuksella siihen, missä on edes auttavan hyvä.

Onneksi myös koko kesän kohokohta eli Tuska-festivaalit ovat ihan nurkan takana. 3 days to go... Eniten taidan odottaa Sabatonin, Lamb of Godin, Profane Omenin, Triviumin, Mokoman ja Arcturuksen vetoja. Aion moshata niskani kipeiksi, pukeutua korsettiin ja nauttia festareista vaikka hampaat irvessä. Olen jo laskeskellut vuodon loppumisen aikataulua, ja toivon todella hartaasti etten joutuisi festareita rätti persauksissa ja mieli mustana. Olen myös varannut ajan tukkatohtorille eli kampaajalle, joka saa loihtia huonokuntoisesta hamppukasasta jota tukaksikin kutsutaan, jotain aivan muuta. Aion näyttää Tuskassa kauniilta ja hehkeältä, vaikka henki menisi. 

Mitäpä Tuskan jälkeen odottaa?

Pienen tyttäreni 2-vuotispäivä alkaa olla oven takana.
Niihin aikoihin ajoittuu myös yrityskierto numero kahdeksan alku, ja olen jo valmiiksi masentunut siitä, että joudun viettämään sen päivän rätti persauksissa limakalvot alushousuihin valuen. 
Kuka niitä jonotuslippuja jakoikaan? Voisiko joku sanoa sille, että kohta alkaisi olla jo minun vuoroni? Raskaus ja kotiin kannettava vauva olisivat ihan kivoja juttuja, noin niin kuin pikkuruisena toiveena universumille...

perjantai 22. kesäkuuta 2012

KAKSI VIIVAA...

...jotka juhannuksen kunniaksi päättivät valua pöntöstä alas heti, kun sain testattua. 

Hyvää juhannusta minulle vain! 

Onneksi ensi viikolle on tiedossa töitä ja Tuska-festivaalit, joilla aion nauttia kesästä (mikäli ei sada), bändeistä, virvokkeista ja kontata kotiin miestä kainalokeppinä pitäen. Festivaaleihin kuuluu toki paljon krapulaseksiä aamuisin ja päivisin sekä tietenkin hassunhauskoja kuvia ja uusien ihmisten tapaamista. Heti torstaina töistä päästyäni suuntaan pussikaljalle ystävän kanssa.

Sitä ennen voin kuitenkin purkaa vitutukseni menemällä yövuoroon ja sieltä suoraan murun kainaloon nukkumaan. Onneksi jää vähän aikaa juhlia juhannustakin.

Ajattelin testata vielä huomenna ennen kuin korkkaan viinipullon, koska edellisessä hyvin surullisesti päättyneessä raskaudessakin vuosin koko ensimmäisen kolmanneksen ajan verta.
Toiveet eivät kuitenkaan ole kovin korkealla.

Jospa KUITENKIN tulisin raskaaksi vielä ennen vuodenvaihdetta? 

Tämä kuva kuitenkin kuvaa olotilaani juuri nyt todella hyvin:


Hauskaa juhannusta teille muille!

maanantai 18. kesäkuuta 2012

YHDESSÄ. TÄSSÄKIN.

"Kyllä muakin harmittaa, että meillä ei oo vielä tärpännyt", mies sanoo eräänä kauniina kesäisenä perjantai-iltana minulle. Olen raahautunut töiden jälkeen kotiin ja olen suruissani siitä, että tiedän kuukautisien jälleen kerran alkavan. Sen jälkeen alkaa yrityskierto numero seitsemän (7). Mies tulee suutelemaan minua, halaa ja silittää vatsaani, jossa potkii korkeintaan töissä ruokatauolla nopeasti hotkaisemani valmisruoka-annos (mummon lihapullat muusilla). Kerrankin mies puhuu minulle. Kerrankin hän kertoo ajatuksistaan tämän kaiken suhteen, ja kerrankin minulle tulee sellainen fiilis, että olemme tässä yhdessä. Emme ole vain mies ja nainen, joista nainen toivoo kuukausi toisensa jälkeen raskautta ja mies ottaa asiat niin kuin ne tulevat. Olemme pariskunta, joka todella haluaa yhdessä vauvan, oman yhteisen lapsen. 

Tämä asia helpottaa tuskaani ja suruani siitä, että olen joutunut lapseni kuoleman jälkeen odottamaan ensin odotuksen odotusta siksi, ettei sopivaa kumppania ole ollut. Sitten olen joutunut odottamaan odotuksen odotusta parisuhteen vuoksi, ja nyt odotan oikeasti odotusta. Eikö olekin hassua? Toisaalta hekumoin mielikuvissani positiivisella raskaustestillä, mutta toisaalta pelkään kuollakseni. Mitä jos...? 

Puhumme myös joulukuusta ja sen jälkeen koittavista tutkimuksista. Mies myöntää, että vika voi olla hänessäkin. Voi myös olla ettei vikaa ole kummassakaan, mutta raskaus ei vain ota alkaakseen. Ei voi tietää. Päätimme kuitenkin yksissä tuumin nauttia tästä kesästä yhdessä ja olla stressaamatta liikaa. Tulee kun ja jos on tullakseen? Ehkä.

Nyt odotan seesteisin mielin kuukautisia.
Olen myös ällöttävän rakastunut tuohon mieheen taas uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Jos pienen tyttäreni kuolema olikin kamala paikka minulle ja aiheutti jo ennestäänkin hataran parisuhteen hajoamisen, niin oli siinä ehkä jotain hyvääkin: uskalsin irrottaa otteeni, lähteä ja katsoa, josko saisin kokea enää edes rakkauden.
Sain. 
Ja saan.
Ehkäpä me saamme vielä tämän vuoden aikana kokea ilon ja onnen odotetusta ja toivotusta raskaudesta, ja ehkäpä saamme myös kantaa laitokselta ensi vuoden puolella kotiin pienen, avuttoman ja ihanan rakkauslapsen? 

On niin helppoa olla onnellinen, ainakin toisinaan.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

NADA

Kesäkuu tuli, eikä mitään uutta auringon alla ole vieläkään.

Tämän kierron jälkeen koittaa yrityskierto numero seitsemän, mutta yritän olla uhraamatta sille liikaa ajatuksia. Onneksi koko kesä menee tehokkaasti töissä.

Tämän päivityksen myötä uskaltaisin sanoa, että blogi saattaa viettää pienehköä hiljaiseloa kesän ajan.

torstai 24. toukokuuta 2012

SUMMER OF '12

Kesä on täällä!

Olen aina ollut kesäihminen, vaikka syntymäpäiväni ajoittuukin kevättalveen. Atooppinen iho ja kylmyys tekevät kuitenkin sen, että nautin huomattavasti enemmän kesästä kuin talvesta. Kevätkin on mukava vuodenaika, eikä syksyssäkään mitään vikaa ole, kunhan taivaalta ei sada räntää ja kaikkea muuta paskaa. Kesässä on kuitenkin aina jotain taikaa. Jostain syystä kesä on aina symboloinut minulle jonkin uuden alkua tai jonkin uuden alun odotusta. 

Viime kesänä vietin villiä ja vapaata sinkkukesää, ja tarkoitus oli jatkaa sinkkuilua ties kuinka kauan. Toisin kuitenkin kävi. Sinkkuudessa on toki puolensa: saa tehdä mitä haluaa milloin haluaa, eikä toisen mielipiteitä tarvitse ottaa huomioon. Kieltämättä on kuitenkin hieman kämäistä katsella esimerkiksi Tuska-festivaaleilla onnellisia pareja, jotka kävelevät käsi kädessä ja pussailevat minkä ehtivät, sekä niitä jotka vyöryvät sinne ison vauvamahan ja lastenrattaiden kanssa. Sinkkuna se oma lapsettomuus ei kuitenkaan kirpaise niin lujaa, kun tietää ettei ole järkevää hankkiutua raskaaksi yhdenillanjutuista tai jostain epämääräisestä säätösuhteesta.

Nyt on toisin. 
Olen parisuhteessa, eikä ehkäisyä ole ollut käytössä puoleen vuoteen. Tarvitseeko sanoa, että se syö naista hieman? 
Yritän kuitenkin nauttia siitä, mitä minulla jo on. Minulla on ihana mies, opiskelupaikka, kesätöitä ja tiedossa on monenlaisia kivoja juttuja kuten Metallican keikka puolentoista viikon kuluttua ja Tuska kuukauden kuluttua. Yritän nauttia vapaasta kesästä puistopiknikkien ja pussikaljojen parissa, ja ennen kaikkea yritän olla uhraamatta ajatustakaan mahdolliselle raskautumiselle. Ovulaation metsästäminen testien avulla ei oikein houkuta keskellä kuuminta kesää, ja raskaustestejäkään on ihan turha tuhlata siihen negatiiviseen tulokseen.

Tänä kesänä tulee tietenkin myös yksi ikävämpi päivä eteen, ja se on pienokaiseni 2-vuotispäivä. Toivon, että saisin viettää sen töissä, sillä muuten tulisin vain märehtineeksi menetystäni. Ei sille mitään voi, että vuosipäivinä mieli on matalalla. Ei kai omaa lastaan voikaan unohtaa? En koskaan unohda sitä kuumaa heinäkuista iltapäivää, jolloin sain kauniin pienen tummatukkaisen tyttäreni syliini. Hän näytti ihan nukkuvalta kaunokaiselta, mutta elämän liekki oli sammunut jo kaksi päivää aiemmin. Sydämeni särkyy vieläkin kun muistan, kuinka puristin pienokaistani rintaani vasten ja huusin ja itkin. En todellakaan näyttänyt kamalan hehkeältä vasta synnyttäneeltä äidiltä, eikä kovin moni (ainakaan miespuolinen) ystäväni edes miellä minua äidiksi, eihän minulla ole lasta kanssani. Totuus on kuitenkin se, että lapseni muisto säilyy aina mielessäni, aina.

Tästä surullisesta merkkipäivästä huolimatta aion yrittää nauttia tästä kesästä ja olla ajattelematta liikaa tulevaa. Sylini tuntuu totta kai tyhjältä ja kohtuni kumisee tyhjyttään edelleen. Lisäksi muiden raskausuutiset hierovat omaa menetystä kasvoilleni aivan tarpeeksi. Miksi kuitenkaan surisin tätä asiaa liikaa? Olen suorittanut yhden harjoittelun kunnialla, sain mahtavan kesätyöpaikan, saan viettää kesän rakkaani kanssa, ja onhan minulla ystäviäkin. Paljon. Lisäksi Metallica soittaa koko Black-albumin keikallaan, ja Tuskassa on mielettömän hyviä esiintyjiä! Kesän aikana en tahdo ajatella tulevaa syksyä ja joulukuun jälkeen mahdollisesti koittavia lapsettomuustutkimuksia ja -hoitoja. Totta kai haluan vauvan, ja totta kai haluan olla äiti elävälle lapselle. Nyt on kuitenkin nautittava kesästä 2012 niin kuin se on tulossa, raskaudella tai ilman. 

Ihanaa kesää kaikille lukijoilleni! Nauttikaahan kauniista säästä, auringosta, ulkoilusta, terasseista ja kaikesta mahdollisesta ihanasta. Nauttikaa myös toisistanne. Niin minäkin aion tehdä.

Ps. Silti vituttaa yrityskierto numero 6 käynnistyminen. Ei sille mitään mahda.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

WHAT IF SOME THINGS ARE DESTINED TO FAILURE...

8.12.09 kusaisin kaksi viivaa tikkuun.
Sen jälkeen kaikki mahdollinen menikin päin persettä, eikä hommasta tullut lasta eikä paskaa. Synnytys sentään meni melkein oppikirjamaisesti, mutta siitä ei tullut kuitenkaan sitä toivottua lopputulosta. On ironista, että selvisin parilla ompeleella, kykenin istumaan hienosti ja kaikki meni todella hyvin muutenkin (infektiota lukuunottamatta). 

Jos nyt tekisin positiivisen raskaustestin, niin...

Olisin paniikissa ensimmäiset kolme kuukautta.
Ostaisin kotidopplerin, ultralaitteen, automaattisen liikeenlaskimen ja panikoisin jokaista jomotusta ja kolotusta.
Raskausviikolla 34+6 friikkaisin totaalisesti ja hakeutuisin sairaalaan jatkuvaan sikiön sydänäänten tarkkailuun, ravaisin ultrissa ja laskisin liikkeitä kuin hullu. Todennäköisesti lapsiparka saisi ikuisia traumoja, kun äiti ahtaisi kitaansa sokeria, tönisi mahaa ja huutaisi: "LIIKU NYT SAATANA!" Raskausviikolla 35+2, samoilla viikoilla jolloin esikoiseni kuoli, pyytäisin varmaankin hyvin paljon sedatoivia lääkkeitä voidakseni nukkua sen päivän ohi. Silloinkin voisin kuitenkin makoilla käyrillä, ja joku muu huolehtisi liikkeiden laskennan ja sydänäänten pysyvyyden.
En ostaisi mitään vauvatavaroita etukäteen, ja äitiyspakkauksenkin piilottaisin komeroon, koska se toisi muuten huonoa onnea. 
En tulisi kaapista Facebookissa tai missään muussakaan sosiaalisessa mediassa ennen kuin saisin kantaa lapseni turvakaukalossa sairaalasta kotiin.

Nyt on kuitenkin taas kp 1. Menkat alkoivat juhlavasti yöllä.
Pitäisiköhän tässä kierrossa friikata ja ostaa greippimehua, macajauhetta, ovulaatio- ja raskaustestejä, pakottaa mies lopettamaan polttaminen, naida kaikissa mahdollisissa asennoissa joka toinen päivä, maata seksin jälkeen tyyny perseen alla jalat kohti kattoa ja lukea raskautumista edistäviä loitsuja? 

Kaiken lisäksi olen saanut taas miljoonat raskautumisuutiset kauniisti suoraan naamalle hierottuna.

Nyt kyllä vituttaa niin ettei veri kierrä, ja kuitenkin pitäisi pystyä olemaan onnellinen kaikista muista elämän pienistä asioista? No eipä paljon lohduta, kiitos vain. Toivottavasti harjoittelusta edes tulee hyvät arviot tämän vauvantekopuuhavitutuksen kompensoimiseksi.

tiistai 15. toukokuuta 2012

PINNALLA PYRISTELYÄ

Minulla on syömishäiriötausta, jos joku ei vielä tiennyt.
Syitä syömishäiriöni alkamiseen en ala eritellä, kävipä vain paska nakki ja sairastuin aikanaan.
Pienokaiseni odotuksen aikana opin hyväksymään muuttuvan kroppani vähitellen ja nauttimaan kasvavasta vatsastani ja etenkin siellä potkivasta ihanasta pienestä vauvasta.
Pienokaiseni kuoleman jälkeen kaikki hajosi käsiin, ja viime kevään ja kesän aikana laihduin taas paljon. Jopa opiskelukaverini alkoivat huomautella asiasta. Oli ihanaa huomata vaa'an näyttävän aina vain pienempiä lukemia, ja tavoittelinkin BMI:tä 17. En koskaan päässyt siihen tavoitteeseen, koska tapasin elämäni miehen.

Nyt kuherruskuukausi on ohi, kai. 
Normaali arki pyörii, ja useimmiten olemme onnellisia yhdessä.
Sitten on niitä päiviä, jolloin toinen kiukuttelee, toinen tulee siitä pahalle tuulelle ja riitelemme. Se on normaalia parisuhteen arkea, mutta koska olen kokenut tulleeni hylätyiksi (henkisellä tasolla) edellisissä parisuhteissani, vetäydyn kuoreeni.
Jos minulla on paha olla ja mies kysyy mikä minun on, sanon ettei mikään, olen vain väsynyt. 
Niin varmaan juu. 
En vain halua hänen näkevän pahaa oloani, koska pelkään etten olisikaan enää haluttava, hänen elämänsä nainen.
Kelpaanko vain, kun olen hyvällä tuulella ja hymyilen, kun ei ole huolia ja kun elämä hymyilee?
Vitustako minä tiedän, koska en osaa ottaa kipeitä asioita puheeksi, ja lopulta huomaan sulkeutuvani lähes kaikesta muustakin.

Nyt olen alkanut tehdä listoja.
Listoja siitä, mitä saan syödä, juoda ja kuinka paljon, kuinka paljon pitäisi laihtua että olisin perkele soikoon edes niissä lukemissa joissa olin viime kesänä.
Haluan olla kaunis.
Laiha. 
Kun ei raskaaksi tuleminen onnistukaan niin helposti, niin mitä vitun väliä? Lopetetaan sitten se vähäinenkin hormonitoiminta.

En tiedä.
En vain tiedä. 

Tämä postaus on pelkkää ajatusten virtaa, joka kumpuaa vähäisistä yöunista, stressistä, väsymyksestä, pettymyksestä omaa kroppaa ja sen petturuutta kohtaan sekä ennen kaikkea pettymyksestä itseeni. Olen pettynyt siihen, ettei kroppani enää osa sitä minkä pitäisi olla sille luonnollista, ja ennen kaikkea olen pettynyt siihen etten olekaan kaunis, ihana, haluttava. Ainakaan omasta mielestäni. Tukahdutan kuitenkin tunteeni mieheni läsnäollessa. En halua kertoa kuinka syvissä vesissä tarvonkaan, koska pelkään silloin menettäväni hänet.
Sen jälkeen minulle ei jää enää muuta kuin syömishäiriöpaska. 
Ystävät? 
Onhan niitä. 
Olen vain myös menettänyt monia, ihan omaa tyhmyyttäni. 

Tämän kaiken keskelläkö pitäisi jaksaa pysytellä pinnalla? 
Niin.
Niin kai. 
Silti selailen netistä Thinspiration-kuvia ja luen syömishäiriöisten blogeja. 
Voi vitun vittu.